Sisäistä monologiaa

Olen niin väsynyt. Väsynyt taistelemaan mielihalujani vastaan. Miksen vain voi olla normaali, niin kuin muutkin ihmiset. Miksi en pysty tai halua syödä terveellisesti ja monipuolisesti, vaikka tiedän sen merkittävät, positiiviset vaikutukset elimistööni ja mieleeni. Miksi haluan riuduttaa itseni huonolla ruualla päivästä toiseen, mielihalusta toiseen. 

Joka ilta katson itseäni peilistä ja vannon lopettavani tämän hulluuden, johon olen niin kyllästynyt. Mikä minut silti saa syömään samat roskat joka päivä uudelleen? Stressaantuneisuus, välinpitämättömyys, laiskuus, saamattomuus? Olen koko alkaneen vuoden toivonut voivani jäädä pois töistä, jotta voisin keskittyä täydellisesti pääni sisäisiin asioihin. Tietenkään se ei ole ollut mahdollista vakituisen työsuhteen vuoksi. Mikä tietenkään ei ole huono asia raha-asioiden suhteen, mutta taas stressantuneisuustason suhteen asia on toinen. Ahdistuneisuus on jatkuva olotila, joka on kiireen ja riittämättömyyden seurausta. 

Teen paljon iltavuoroja. Jos käyn ennen työpäivää salilla, en yleensä kerkeä tehdä kotona ruokaa tai siivota. En jaksa herätä 06-07välillä tekemään ennen työvuoroa kaikkea sitä mitä mielestäni pitäisi tehdä, kuten ruoka, siivous, pyykinpesu, sali, koiran lenkitys, kaupassa käynti, esikoisen kanssa oleminen kun hän on päässyt koulusta, ystävien tapaaminen jne. Olen työvuoron jälkeen 22.15 kotona, jolloin käytän useasti vielä koiran ulkona ja syön iltapalan. Nukkumaan rauhoitun vasta puolelta öin, koska hektisen työpäivän jälkeen en pysty välittömästi rauhoittumaan. Lisäksi toistuvien iltavuorojen vuoksi näen kuopustani aivan liian harvoin. Joidenkin iltavuorojen välissä teen esimerkiksi yhden aamuvuoron joka alkaa 06. Uni jää vähäiseksi, reiluun neljään tuntiin, joka sekin on pätkittäistä "mitä jos en herääkään" -tunteen vuoksi. Aamuvuoron työtehtävät ovat raskaita, joten vähäinen uni yhdistettynä fyysiseen rasitukseen tekee sen, että olen täysin kuutamolla koko työpäivän jälkeisen ajan. Sekin vähäinen ilta-aika kotona menee sohvalla torkkumiseen, vaikka lapsilla olisi niin paljon asiaa. Miehenkin kanssa olisi mukavaa jutella päivän asioista, muutenkin olla lähellä ja hassutella.

Uskon, että koko perhe kärsii tästä, en vain yksin minä. Jatkuvan roskaruuan ja herkkujen syönti tekee meistä kaikista levottomia, kärsimättömiä ja laiskoja. Oma mielialani tarttuu myös lapsiin sekä mieheen, jolloin kaikilla pinna palaa hyvin herkästi. Lapset käyvät ylikierroksilla ja minä en jaksa sitä. Olen usein omissa ajatuksissani kun mietin paljon tätä tilannetta, ja kun en huomioi muita, huomioni yritetään saada keinolla millä hyvänsä, ja jälleen palaa pinna.

Nytkin olen käyttänyt aamupalaan ja tämän kirjoittamiseen jo yli kaksi tuntia, vaikka vannoin siivoavani heti kun herään. Valvoin yöllä kolmeen asti, sillä en vain halunnut jostain syystä käydä nukkumaan. Nyt olen sitten väsynyt. Ja olen ollut poissaoleva, vaikka kuopus olisi tarvinnut enemmän huomiota.

Tulee niin huono mieli kun luen tämän kirjoituksen. En halua tällaista elämää. Ei lapsuudenkodissani ollut ikinä tällaista, enkä halua omillekaan lapsilleni tällaisia muistoja heidän lapsuudestaan, vaan niitä samanlaisia kuin itsellänikin on. Tahtoisin vuoden mittaisen irtioton töistä. Tahtoisin keskittyä perheeseeni, ystäviini ja itseeni. Tahtoisin löytää itseni, tutustua siihen henkilöön kuka olen ja mitä haluan. 

Mutta miten sen voin tehdä? Laskut on maksettava ja harrastukset kustannettava. Vaikka en osaakaan olla kateellinen sanan varsinaisessa merkityksessä, niin silti näinä hetkinä kadehdin heitä, jotka ovat tajunneet tehdä kovasti töitä ansaitakseen ison palkan, tai heitä, jotka nyt vain ovat sattuneet syntymään kultalusikka suussa mitä raha-asioihin tulee. Sanotaan ettei raha tee onnelliseksi, mutta mielestäni se kuitenkin helpottaisi elämää enemmän kuin voisin edes kuvitella.

Vaatetta

Bongasin uusimmassa MeNaisissa olevasta lyhyestä artikkelista nettikauppoja jotka myy isomman koon vaatteita, ja villiinnyin aivan täysin evans.co.uk sivustoilla. Löysin monia paitoja, ihania maximekkoja ja mikä kaikkein uskomattominta: naisten kenkiä, jotka mittojensa puolesta voisi sopia minun jalkaani, sekä kauniita alusvaatteita. Mukavinta oli, että hinnat eivät poikenneet sen kummemmin näistä suomestakin löytyvistä ketjuvaateliikkeistä. Sain poimittua ostoskoriin vajaalla 600e vaatteita, mutta koska en noin paljon voi kerralla vaatteisiin laittaa, jätin koriin vain kaikkein tarpeellisimmat. Yritän keretä huomenna tai alkuviikosta tutustua paremmin tilauksen tekemiseen, jotta saisin vaatteet kotiin ennen kesäkuun alkua, jolloin tiedossa on ylppärijuhlat.

Nyt kun liikuntaa tulee harrastettua useamman kerran viikossa, on ongelmaksi muodostunut sopivien treenivaatteiden löytyminen. Pitkiä t-paitoja on osunut kohdalle ihan mukavasti, kuin myös sopivia urheiluliivejä, mutta housuja en löydä mistään. Minulla on käytössä yhdet ja samat housut, jotka olen ostanut useita vuosia sitten, ja nyt ne alkaa kirjaimellisesti hajoamaan päälle. Joudun niitä tietenkin pesemään jatkuvasti, sillä olen, varsinkin näiden kahden menossa olevan, treenin jälkeen kuin uitettu koira ja treenivaatteet on läpimärät joka kohdasta. 

Löysin lauantaina sattumalta Stadiumista Niken Dri-Fit juoksuhousut. Vyötärössä on napit ja vetoketju, sekä todella joustava kuminauha. Malli on muutenkin väljä. Noiden edukkaiden ominaisuuksien vuoksi suurin koko, xl, mahtui päälleni. Nyt on todella ihanat, kevyet ja hikoilemattomat housut lenkille. Aiemmin jouduin käyttämään alusta asti vihaamiani Adidaksen verryttelyhousuja, jotka on oikein paksua ja tukahduttavaa kangasta. Niiden vuoksi olen joskus tehnyt lenkkejä jopa farkuissa, koska nekin ovat olleet miljoonasti miellyttävämmät jalassa. 

Nyt ovat siis kaikki vinkit tervetulleita, mistä voisi ostaa tai tilata isoja kokoja olevia teknisiä pitkälahkeisia löysänmallisia housuja salille?

Olen toivonut äitienpäivälahjaksi joko 12 kilon kahvakuulaa, tai sitten kissanpentua. Lähden nyt untenmaille jännittämään toteutuuko jompikumpi toiveista, vai onko perhe hankkinut jotain muuta yllätystä.

Hehkutus

Kylläpä oli mahtifiilis tiistaina saliohjelmaa tehdessä, kun huomasin, että jaksoin nousta askel-kyykystä ihan oikeasti lihaksia käyttäen, enkä vain jotenkin ylös pungertaen. Ensimmäistä kertaa koko saliharrastuksen aloitettuani oli tunne, että lihakset kannattelee, enkä vain lyllerrä vuorena eteenpäin. Oih, en kertakaikkiaan muistanut miltä sellainen tunne tuntuu, siitä on niin monta vuotta aikaa.

Tykkään niiiin paljon tuosta toiminnallisesta ohjelmasta, johon siis kuuluu kahvakuulalla heilautus, mave ja kyykky+pystysoutu. Näiden jälkeen sykkeen nosto ja seuraavat kolme liikettä, askelkyykky, vartalon kierto ja staattinen pito. Taas sykkeen nosto ja viimeiset kaksi liikettä, eli vatsat ja hyvää huomenta. Teen kaksi kierrosta, ja sykkeet hipoo pilviä. En kyllä ihan heti halua siirtyä takaisin kuntosalilaitteisiin, niillä en oikeastaan edes saanut lihaksia kipeiksi, muutamia poikkeuskertoja lukuunottamatta.

Perjantain tavoitteeseen on jäljellä enää kerrat kumpaakin harjoitetta. Tänään piti tehdä intervalli, mutta suunnitelmat menivätkin uusiksi illan osalta, niin en kerennyt mitenkään lenkille. Joka tietenkin harmitti, ja milläpäs minä harmituksen muutoin häivytän kuin syömällä, kun en kerran liikkumaan päässyt.

Olen lukenut läpi menneinä parina viikkona Mä katoan blogia, ja siinä jos missä on ihmisellä innoittava asenne! Joka kerta kun olen aamuisin lukaissut muutaman postauksen, olen saanut selkeämmän kuvan siitä miksi haluan parantua syömishäiriöstäni ja miksi haluan jaksaa harrastaa liikuntaa siinä missä muutkin. Haluan itsekin tuon saman elämänilon takaisin. Haluan tähän elämääni muutakin kuin tämän sairauden.

Parempia valintoja

Olotila on vihdoin ja viimein muuttunut parempaan päin! Alavireisyyttä ja mikään ei kiinnosta -oloa kestikin jo aivan tarpeeksi kauan, jotta se kävi jo ihan tosissaan ärsyttämään. Jospa nyt olisin taas saanut uuden vaihteen silmään ja meno olisi vähän tasaisempaa, toivoa sopii.

Tavattuani viime viikolla PT:n tavoitteeksi tuli tehdä ennen seuraavaa tapaamista, joka on tämän viikon perjantaina, kolme kertaa intervalliharjoitus ja neljä kertaa uusi toiminnallinen saliohjelma ( = pieni kuolema). Kummatkin olen tehnyt nyt kahdesti. Tuntuu hyvältä, että liikkuminen lähti taas käyntiin hyvin luonnollisesti heti, kun olin saanut karistettua ahdistuneen olotilan harteiltani. Yleensä liikunta on jäänyt tällaisten hetkien jälkeen taas kokonaan, hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Joten kun liikkumiset menee oikeasti jo kivasti omalla painollaan, aion nyt keskittyä entistä enemmän ruokapuoleen.

Eilen surffailin useamman tunnin eri sivustoilla etsien tietoa oikeanlaisesta vitamiinien ja hivenaineiden saannista ja merkkailin muistiinpanoihin tärkeimpiä asioita. Olen ollut tietoinen superfoodeista, kukapa ei olisi, on niistä sen verran kohkattu tuossa hetki sitten, mutta nyt otin niistäkin enemmän selvää. Juttuja on kovasti puolesta ja vastaan, lähinnä itseäni kiinnosti maca, spirulina ja kookostuotteet. Kuka se nyt sitten osaa kertoa mikä on absoluuttinen totuus näiden superfoodien kanssa, tai ylipäänsä minkä tahansa tuotteiden. Onko viranomaisten suosittelemat ruoat sen turvallisempaa syötävää kuin nämä levät sun muut. Jos oikein tarkasti tutkitaan, niin tuntuu että syöpään sairastuu pelkästään jo leipää haistelemalla. Toisaalta luulisi luontaistuotteiden olevan terveellisempiä kuin yksikään syömäni lääketabletti masennukseen ja ahdistukseen. Pyörähdin ennen töihinmenoa punnitse ja säästä -liikkeessä ja ostin cashew pähkinöiden lisäksi kylmäpuristettua luomu kookosöljyä. Koitan totutella makuun käyttämällä sitä ensialkuun kanaruuissa, sen kanssa osaan mieltää kookoksen yhteensopivaksi. Ostin myös muutaman kuivatun goji -marjan maistiaiseksi, mutta pitäydyn kuitenkin mieluummin kotoisessa mustikassa. Maku ei ollut paha, mutta mustikoita saa metsästä ilmaiseksi.

Tämän päivän syömiset ja tekemiset menivät mallikkaasti, laitanpa tähän nähtäväksi mitä teen ja syön silloin, kun suklaa ei sula suussa ja sipsit rousku hampaissa

Intervallitreeni tyhjään mahaan

Aamu: Elovena pikakaurapuuro makuna proteiini+kaneli, Valo paahdettu pellavarouhe+mustikka (aivan ehdoton lisä puuroon! Suosittelen maistamaan), mustikoita ja loraus Valion luomu mustikkakeittoa, sillä pikapuuron maku oli aivan kamala ja piti saada poistettua sitä keinolla millä hyvänsä. Yleensä syön myllyn parhaan kaurahiutale+kuitu puuroa ja aina veteen keitettynä. Lisäksi söin vielä Valion ProFeel persikkarahkan ja vettä hurjasti.

Reipas kävely salille 15-20min+toiminnallinen salitreeni, joka pitää sykkeen sen verran korkealla, että aika-ajoin tuntuu siltä kuin voisi vain oksentaa+loppuverryttely ja venyttelyt

Lounas: iso kulhollinen salaattia Picnicissä, lisänä kanafilettä, lämminsavulohta, loraus kastiketta ja täysjyväpatongin pala, sekä mango-ananassmoothie. Vettä myös reilusti

Töissä välipalana Ehrmann maitorahka ja purkillinen ananasta sekä paljon vettä. Päivälliseksi kanaa ja riisiä. Jonkun ajatuskatkon myötä en ostanut vihanneksia lainkaan?! Normaalisti olisin syönyt miniluumutomaatteja ja kurkkua lisäksi.

Kotona ryytyneenä iltapalaksi söin 2 Vaasan miniruispalaa, välissä sipaisut oivariinia ja 2 Valion 5% sulatejuustoa, vähän tonnikalaa ja muutama miniluumutomaatti ja paljon mustikoita ja vettä.

Mahassa on ihana olo, aivan toista kuin mitä tässä pari viimeviikkoa on ollut. Näin kun tajuaisisyödä aina!

Pelkoa ja ahdistusta

Kahden viikon salilla käymättömyys meni tänään vihdoin ja viimein rikki. Tuskin olisin saanut itsestäni mitään irti saliohjelmallani, sillä ylitsepääsemätön velttous/ei kiinnosta olotila söi motivaatiota, joten ajattelin fiksusti ja menin ohjatulle tunnille. Se olikin toinen kerta kun nyt tämän aloituksen jälkeen kävin tunnilla. Olotila oli sielläkin ikävä kyllä ahdistunut, ja loppua kohden energia oli täysin loppu ja mieli kiukkuinen. Tunnille osallistui myös yksi tuttu henkilö lähipiiristäni, sekä sellainen henkilö mikä kävi aikoinaan useasti samoilla tunneilla kanssani. Silloin olin 40 kiloa laihempi ja jaksoin tehdä hieman toisenlaisilla painoilla liikkeet, punnerrukset eivät näyttäneet naurettavilta pyllistyksiltä ja vatsalihasliikkeet meni ilman huijaamista. Huomasin, että tämä henkilö tunnisti minut välittömästi, ja muisti minut vuosien takaa. Ilman noita seikkoja olisin selvinnyt body pumpista ihan ok fiiliksellä. Tiedän että en olisi saanut välittää tuollaisista seikoista, mutta minkäs teet kun pää ei tottele.

Minulla olisi ollut aamulla tapaaminen PT:n kanssa uuden toiminnallisen saliohjelman puitteissa, mutta arvatkaa kuka huonomuistinen unohti tyystin koko asian? PT soitti ja kyseli perään, kyllä harmitti kun tajusin missanneeni tapaamisen. Olen joutunut olemaan kipeiden lasten kanssa kotona koko viikon, niin en tullut yhtään vilkaisseeksi kalenteria ja olen muutenkin ihan pihalla normirutiineista. Uuden ohjelman opettelu jää sitten tiistaille.

En meinaa saada ahdistuneisuuden tunteita peitottua ollenkaan. Huominen töihinmenokin on pyörinyt mielessä jo toista päivää, eikä se ole ollut kovin innostavaa. Kunpa saisinkin vain jäädä omaan kotiin, eikä tarvitsisi lähteä ovesta ulos ollenkaan. Minulla on niin ruma olo sisäisesti ja ulkoisesti. Pumpissakaan en kestänyt katsoa yhtään itseäni peilistä, pois lähtiessä hissiin tuli muitakin ihmisiä ja meinasin flipata viimeistään siinä vaiheessa. Kaupassa yritin kulkea ja käyttäytyä kuin varjo, tässä tapauksessa maailman isoin varjo.
Aavistan kyllä, että huominen työpäivä on ihan mukava ja haluan mennä heti huomenna salille uudestaan. Nyt vaan olen hetkeksi pudonnut pois rutiineista ja syventynyt liiaksi oman pään sisäisiin juttuihin. Siksi kotoa lähteminen tuntuu niin vaikealta. Täällä on niin paljon turvallisempaa.

Laihiksellako?

Olen miettinyt miettimästä päästyäni, että mikä meni vikaan? Miksi koin paremmaksi alkaa syöpöttelemään, kuin pysyä sovituissa asioissa ja määrissä, koska ne kuitenkin teki minulle hyvää ja olin asioihin tyytyväinen. Päädyin seuraavanlaiseen tulokseen: huomasin laihtuvani huomaamatta sen seurauksena, että olin syönyt jo yli viikon ajan normaalisti ja käynyt liikkumassa. Pääni sisällä käänsin laihtumiseni niin päin, että olen nyt laihiksella (vaikka oikeasti siitä ei ollut edelleenkään kyse missään vaiheessa). IIIK!! Laihis tarkoittaa pääni sisällä salaatinlehtiä ja naurettavan pieniä annoksia, huutavaa nälkää ja kärvistelyä. Silloinhan ei voi syödä hyvin ja liikkua kohtuudella, ei saa syödä enää ikinä herkkuja eikä varsinkaan jättää yhtäkään lepopäivää, ettei vain liho. Ja joka aamu on käytävä vaa'alla, mielellään illallakin, jolloin painon tulee olla vähemmän kuin aamulla. Muuten olen syönyt liikaa ja olen pilannut tämän koko homman. Pään sisällä takoo sen hyvän olon sijasta vain ajatus "nyt on pakko laihtua, olen laihiksella". Tästä säikähtäneenä on parempi alkaa syömään ihan hulluna, koska ainakin siinä olen onnistuja. Laihiksen mokaan joka tapauksessa.
No voi itkut mun kanssani!

Tästä siis opimme nähtävästi sen, että minulle ei pidetä tarkkaa kcal määrärajaa, koska otan siitä kamalat paineet jos ylitän sen pienestikin. Eikä minulla myöskään toimi kerran viikossa karkkipäivä, koska jos satun ottamaan jonain muuna päivänä jonkun tarjoaman karkin tms. ajattelen heti kaiken olevan täysin pilalla, koska en olisi saanut tehdä noin, säännöissä ei lukenut. Nuo molemmat rajoitteet vahvistavat minussa oloa olevani laihiksella, joka taas säikäyttää minut ja saa asiat pois raiteiltaan. Positiivisena asiana PT näki sen, että tajuan nämä kaikki itse, ymmärrän mitä minun tulee tehdä eritavalla jos jokin juttu ei toimi. Hänen kanssaan on mukava pohtia näitä, koska hän ei tuomitse, vaan on ymmärtäväinen ja ohjaa taas oikealle uralle. Positiivista on myös se, että niinä päivinä kun olin saanut ennen tätä isoa repsahdusta täytettyä ruokapäiväkirjaa, olen osannut syödä oikein. PT:n ei tarvinnut puuttua ruokavalintoihini, sillä ne olivat kaikki olleet ihan hyviä. Ei myöskään laitettu minulle mitään kilo-tai senttimäärää mitä pitäisi seuraavassa punnituksessa olla pois. Ainoa tavoite on saada mitat laskemaan alaspäin, määrillä ei ole merkitystä.

On se pää kummallinen vekotin. Toivottavasti saisin sen toimimaan mahdollisimman pian normaalimmin.

Haaste

Sain ensimmäisen haasteeni, kiitos siitä hajoitajahallitse :)

Haasteen tarkoituksena on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. 
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Haastetun pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusilla haastetuille
4. Pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Jokaisen pitää kertoa, kenet on haastanut
6. Ei takaisin haastamista. 

Ensin 11 asiaa minusta

1. Pidän lukemisesta, musiikista, käsitöistä, liikkumisesta, keväästä ja perjantaipäivistä
2. Peitän sisäisen pahanoloni herkästi muilta, paitsi kotona olen sellainen kuin olen.
3. Rakastan tanssimista, mutta tanssin vain kun olen tarpeeksi humalassa. Sitä tapahtuu muutaman kerran vuodessa. 
4. Kyllästyn nopeasti, tarvitsen paljon vaihtelua.
5. Ärsyynnyn helposti tooooodellllla hiiiiitaaaiiiisiiiinnnn ja maalaisjärjettömiin ihmisiin.
6. Yritän ajatella kaikista ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää. Minulle ei riitä perusteluksi se, että joku muu sanoi tuon olevan huono ihminen.
7. Meillä on koira ja hamsteri. Tahtoisin vielä kissan.
8. Tahtoisin olla yksityiselämässäni aktiivinen, paljon aikaansaava ja vähän extreme. Oikeasti olen laiska, tavallinen ja liian mukavuudenhaluinen.
9. Pelkään hämähäkkejä ja pimeää.
10. Olen ihminen, jota on helppo lähestyä ja jolle on helppo puhua. Pidän muiden ihmisten auttamisesta ja hymyn saamisesta toisen kasvoille. 
11. Elämänohjeeni on "tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän"


Haastekysymykset
1. Tuletko toimeen itsesi kanssa? Vaihtelevasti. Joskus raivoan itselleni typeryydestä, tavaroiden hukkaamisesta, muistamattomuudesta, huonosti valituista sanoista... Olen kuulema muiden mielestä ylipäänsä liian ankara itselleni. En vain tykkää tehdä virheitä, vaikka tiedostan että se on hyvinkin inhimillistä.
2. Miksi pidät blogia, miten se vaikuttaa sinuun? Ryhdyin pitämään blogia, jotta saisin oman pääni sisällä myllertävät asiat järjestykseen ja löytäisin vertaistukea. Koen blogin pitämisen voimaannuttavana ja olen saanut jo nyt oivalluksia miksi teen niin tai näin ja missä tilanteissa.
3. Oletko unelma-ammatissasi tai tiedätkö mikä sinusta tulee isona? En ole. Kaupan alalle ajauduin puolivahingossa opiskelujeni lomassa tullessani täysi-ikäiseksi. Olen opiskellut kolmeen eri ammattiin (pidän uuden oppimisesta), siitä huolimatta olen tainnut pelätä muutosta liiaksi mennäkseni muualle töihin. En luota kykyihini tai osaamiseeni. Tahtoisin olla täydellinen siinä mitä teen, ja epäonnistuminen pelottaa liikaa. Tilanteeni on tällä hetkellä kuitenkin ihan ok, sillä työni on  monipuolista ja olen tällä alalla moniosaaja. Haavenani olisi olla joko taittaja, puheterapeutti tai perhetyöntekijä.
4. Uskotko olevasi onnellisempi tavoitepainossasi tai tavoitekunnossasi? Uskoisin olevani. En häpeäisi itseäni niin paljon ja uskaltaisin olla rohkeammin ulospäin se, mikä olen nyt sisäisesti.
5. Onko sinulla haaveita joita et uskalla toteuttaa? miksi et? Haaveita minulla on monia. Toiset jäävät toteutumatta luultavasti sen takia, että en omista kultakaivosta. Toiset saattaisin saada toteutettua jos olisin rohkeampi. Näistä kumpaankin liittyy suurin haaveeni, saada mahdollisuus asua vuosi tai muutama ulkomailla perheeni kanssa. Tässäkin asiassa pelot liittyvät epäonnistumiseen. Mitä jos en pärjääkään?
6. Millä herkuttelet? Hyvällä ruualla = pihvi, kermaiset perunat, ihana kastike + samenttinen creme brulee. Jos mietitään kevyempää vaihtoehtoa, niin löysin vastikään sellaisen makunautinnon kuin mustikka skyr ja mansikat, se oli äärimmäisen hyvää ja tyydytti lohturuokahalun.
7. Mistä saat energiaa, mikä on ihanaa? Kevät ja auringonpaiste. Hyväntuuliset ja pyyteettömät ihmiset. Liikunta ja hien irtoaminen. Lasten nauru ja rakkaus.
8. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Pelkään, tai ehkä enemminkin inhoan. Olisi pitänyt käydä jo viimevuonna, mutta olen vitkutellut ja vatkutellut. 
9. Vinkkisi painonpudoktukseen? Älä mieti sitä painonpudottamisena. Mieti sitä uuden harrastuksen aloittamisena ja uusien hyvien ruokien löytämisenä ja syömisenä.
10. Onko sinulla esikuvaa/esikuvia? kuka? Ei minulla taida olla. En ihannoi ketään tiettyä henkilöä. Enemmänkin arvostan heitä, jotka ovat saaneet paljon hyvää aikaan joko itselleen tai muille, olemalla esimerkillinen ja aidosti välittävä.
11. Mitä odotat seuraavalta vuodelta? Että elämässäni olisi enemmän ylensyönnittömiä päiviä kuin ylensyöntipäiviä. Että saisin uuden haasteen työelämässä. Että olisin rohkeampi.


11. kysymystä haastetuille

1. Ensimmäinen muistosi?
2. Mitä teet/ajattelet, jos vastaan kävelee ihminen joka hymyilee sinulle?
3. Luonteesi parhain ja pahin puolesi? miksi mielestäsi nämä?
4. Mitä sitten, kun olet päässyt tavoitteeseesi?
5. Mitä tahtoisit elämääsi juuri nyt?
6. Miten rentoudut?
7. Kesken kiivaan keskustelun tajuat olevasi väärässä. Jatkatko valitsemallasi tiellä, vai voitko myöntää tappion?
8. Tekeekö mielestäsi raha onnelliseksi? miksi?
9. Löytyykö kaapistasi luurankoja? Jos, niin kerro yksi?
10. Totanoinniiku, mitä niiku sanaa ööö inhoat totanoinniiku yli kaiken, tiäx?
11. Oletko mielestäsi onnekas?

Jos kysymykset menee liian henkilökohtaiseksi, voit muuttaa vapaasti kysymysmuotoa tai jopa koko kysymyksen :)


Haastan (ihan kovin pajon ei ole vielä kerennyt tulemaan näitä tuttuja blogeja...)

Amandan ja Taatelin

Vastatuuleen

Kyllä se on taas melkoista räpistelemistä tämä minun touhu. Mikään ei kiinnosta ja kaikki on ihan kakkaa. Syömiset on tietenkin ihan hakusessa ja salillakaan en ole viime viikon jälkeen käynyt. Tänään sentään lähdin lenkille kun vihdoin ja viimein revin itseni vaille 11 ylös sängystä. Sain vähän energiaa ja hyvää mieltä.

Alkuviikon salilla käymättömyys oli kylläkin ihan harkittu ratkaisu, sillä päätin tehdä kevätsiivouksen kotona. Maanantain osalta se tosin lykkääntyi yllättävän sairaalakäynnin vuoksi. Kyseessä ei ollut mitään vakavaa, mutta tuhlaantuihan siinä koko ilta päivystyksessä istuessa. Tiistaina siivous saatiin tehtyä, jäi vain ikkunanpesua vajaaksi. Eilisen iltapäivän ja illan kulutin kaupungilla hoitamatta jääneitä asioita hoidellen. Että en minä ihan takapuoli homeessa sentään ole maannut, vaikka en salille asti olekaan päässyt. Silti tuntuu että olen vain lusmunnut, johtunee varmasti suurimmalta osin siitä, että syömiset ja ruokapäiväkirjan täyttäminen ovat epäonnistuneet.

Oravanpyörä on hieman taas saanut vauhtia päässäni, ja tahtoisin lopettaa sen pyörimisen, ennen kuin vauhti yltyy taas sietämättömäksi. En tahdo ahdistua, se on niin ankea fiilis.

Oivallus

Onnistumisen riemu on huikaiseva! Tätä tunnetta olen kaivannut elämääni, toivottavasti tämä on kestävämpi olotila kuin yhden viikon mittainen, se totisesti olisi piristävää. Olen pystynyt olemaan kokonaiset 7 päivää ilman ahmintaa, ja jopa ilman ylensyöntiä! En muista koska viimeksi olisin pystynyt olemaan normaalilla ruokavaliolla näin pitkään, syödyt kaloritkin pysyivät joka päivä alle kulutuksen. Siitä täytyy olla aikaa useampia kuukausia. Voitte siis uskoa kuinka iloinen olen tästä tahdonvoiman murusesta. Tiedän, ei tämä syömishäiriö ole todellakaan selätetty, eikä parantuminen käy kädenkäänteessä vaikka olo olisikin ylivertainen. Mutta varovainen toive on, että olisin saanut pienen niskalenkin tästä hullunmyllystä. Vaa'alle nousin tänään, koska olo tuntui kevyemmältä. Lukemat ennen aamupalaa olikin 134,3kg. Miehen kanssa on menossa pieni veto, joka aloitettiin viikko sitten kun tuskailin kurjaa oloani ahmimisen jälkeen. Se, kumpi saa pudotettua 10 kg kesäkuun alkuun mennessä, saa käyttöönsä 100e omiin juttuihinsa, eli lähinnä omiin harrastuksiin.

Tämähän vaikuttaa paljon myös muuhunkin elämääni. Esimerkiksi raha-asiat ei jaksa kiinnostaa, sillä syömisiini menee kuukaudessa niin paljon rahaa, että olen jatkuvassa kädestä-suuhun kierteessä, enkä saa säästettyä senttiäkään. Ahdistusta lisää tieto siitä, että oikeasti minulla ei olisi varaa ostaa sellaisia määriä ruokaa, kuin mitä kuukaudessa ostan. Siksi saattaa mennä koko kuukausikin, etten käy kertaakaan katsomassa saldoa. Kuulen sitten viimeistään mieheltä, että olen ylittänyt tilini, tai huomaan, ettei korttini enää toimi. Tällä viikolla olen järjestellyt ja järkeistänyt raha-asioita hieman paremmalle tolalle, ja se on tuonut myös hyvää mieltä.

Tapasin reilun viikon tauon jälkeen PT:n. Juttelimme vajaa 2h ruuasta, syömisestä, eri metodeista syömisen tiedostamiseksi ja muutenkin fiiliksistä. Sovimme myös uudet tavoitteet ja teimme pikaintervalliharjoituksen, joka tulee nyt saliohjelman rinnalle. Kesää kohden harjoitus on tarkoitus siirtää tehtäväksi ulkona. Kyseessä on siis kävelyharjoitus jonka teen juoksumatolla, näin aluksi kävelen 4 min. kohtalaisella nopeudella, sen jälkeen 1,5 min. suurella nopeudella jne. Lieneekö sitten kesällä tarkoitus mennä juosten nuo pyrähdykset, en muistanut sitä kysyä.

Uusina tavoitteina minulle tuli pitää maanantaista alkaen 2 viikkoa ruokapäiväkirjaa, päivittäinen kcal määrän pitää jäädä alle 2000. Karkkipäivä olisi kerran viikossa ja sain itse päättää mitä haluaisin silloin syödä ja mistä olen valmis luopumaan. Valitsin 75g sipsiä ja suklaapatukan, luovuin limsasta ja karkeista. Sain myös vapauden valita minkälaista ruokaa syön tuon 2000kcal edestä. Valitsin vihannekset, hedelmät, lihan/kalan ja täysjyväpastan/riisin, rahkat ja marjat yms. Vaihtoehtona olisi ollut 1700kcal mäkkiruoka (olin onnistunut pääsiäisenä vetämään muunmuassa sellaisen napaani) ja puuroaamiainen/pv. Ei ollut kovin vaikea valinta, varsinkaan kun muistelen minkälaiseen oloon heräsin pääsiäissunnuntaina ja -maanantaina, kun olin ahminut lauantai ja sunnuntaipäivät sillä tavoin, että en seuraavana aamuna edes muistanut mitä kaikkea olin syönyt. Päiväkirjamerkinnöissä pääsin 4000kcal tuntumiin puolin ja toisin, mutta siinä oli vain ne mitkä muistin syöneeni, en ihmettele, vaikka kalorit olisivat olleet jopa 1000-2000 korkeammat.

Puhuimme myös urheilupsykologiasta, josta PT halusi ottaa minulle käyttöön mielikuvitusviivan. Urheilijat kuulema käyttävät tätä keinoa tyhjentääkseen mielensä turhilta ajatuksilla jotka voisivat häiritä suoritusta. He asettavat mielikuvitusviivan johonkin kohtaan ja päättävät, että kun ylitän tuon viivan, unohdan mielestäni kaikki turhat asiat. Minulla se on käytössä siten, että liimasin pinkinvärisen teipin lattiaan, jonka kohdalla minulla on vielä aikaa pysähtyä ajattelemaan miksi olen menossa jääkaapille. Tällä pyritään välttämään tiedostamaton-, sekä tunnesyönti, ja tietenkin näistä johtuvaa ahmintaa. Laitan myös keittiön seinälle listan, johon minun, tai minulle syömistä keittiöstä tuovan, tulee merkitä miksi ja mitä haki. Tämäkin lisää tietoisuutta syömiseni suhteen. Kahden viikon päästä nähdään onko näillä toimilla ollut mitään vaikutusta syömisen hallintaan. Suurin toiveeni on nyt tällä hetkellä pystyä olemaan tulevat kaksi viikkoa ilman syöpöttelyjä, viikko on jo onnistuneesti takana.

Sain toissaviikolla aivan mielettömän oivalluksen yksien salitreenien jälkeen. Olen ollut koko elämäni vailla jotain sellaista mistä tykkäisin oikein kovasti ja missä olisin hyvä. Yhtäkkiä sitten tajusin, että liikunta on minulle juuri tuollainen asia. Sikäli ehkä vähän ironista, että olen tämän kokoinen ja ollut liikkumaton ihminen suurimman osaa elämästäni, mutta joka kerta kun aloitan liikuntaharrastuksen olen onnellinen ja mietin, että tätä haluaisin tehdä aina. Minulle ei ole hankalaa eikä epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, rakastan sitä puhdistavaa tunnetta kun hiki tippuu ja hengästyttää. Treenien ja suihkun jälkeen olo on todella euforinen, tuntuu että pystyn mihin vain. Päämääränäni on päästä siihen kuntoon, että pystyn aloittamaan polven ja nilkan puolesta tanssin, se on ehkäpä toiseksi parasta maailmassa mitä teidän.

Tervetuloa uusille lukijoille! :)

Tuokaa lisää ruokaa!

Sitten niin. Tänään en mahtunut kunnolla vatsalihaskoneeseen. Makkarat otti vastaan kyljissä kun yritin epätoivon vimmalla vääntäytyä oikeaan asentoon sen vehkeen kanssa. Arvaatteko, että on saattanut mennä vähän ahminnan puolelle? Kaikki on kelvannut, mitä käteen on osunut. Kilojakin näytti tulleen kaksi lisää. Tyhmä minä, kun meninkin koko vaakaan. Ikinä, ikinä, ei pitäisi nousta siihen silloin kun tiedän, ettei se ainakaan ole voinut laskea. Jostain syystä yritän kuitenkin miettiä, että ehkä en olekaan ihan niin paljon syönyt kuin on tuntunut. Itsensäpetosta parhaimmillaan.

Tänään olen väsynyt muunmuassa tähän syömiseen, sitten kun, ja vielä tämän kerran -ajatteluun, paksulta tuntumiseen, kaksoisleukaani, ylikasvaneisiin hiuksiini, paksuihin ja rumiin ranteisiini. Tällaisina päivinä pystyn hallitsemaan syömistä johonkin pisteeseen asti, sillä noiden ajatusten mukana saan hieman järkeä päähäni. Mutta kun tunne menee ohi ja olen iloisempi, sama meno saattaa jatkua edelleen. Kyllä sitä on kummallinen mieli ihmisellä.

Mieheni tuossa teki viikolla aika metkan havainnon. Kaikki muistoni lapsuudesta ja nuoruudesta liittyvät tavalla tai toisella ruokaan. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, asia todellakin on niin. Muistan monia asioita juuri sen takia, että minulla on ollut tietty tunnetila syödyn ruuan vuoksi. Esimerkiksi kyläpaikan mukavuuden ja viihtyvyyden määritteli se, kuinka hyvät tarjoilut siellä tulisi olemaan. Mielestäni oli epämiellyttävää lähteä kylään, jos tiesin tarjolla olevan vain tyyliin kuivaa pullaa ja pahoja pipareita. Tällöin olin vihainen jo lähtövaiheessa. Jos taas tiesin kyläpaikassa olevan hyvät tarjoilut pöydät notkuen, olin innoissani lähdössä mukaan. Kyläpaikoista poislähtiessä olo oli tympääntynyt ja kiukkuinen tarjoilun ollessa huonoa. Joskus harvoin saatoimme huvitella, ja käydä nakkarin kautta, olo oli kerrasta parempi ja iloinen. Taasen jos maha oli ähkyssä hyviä tarjoiluja, olin hyvilläni ja iloinen. Parasta oli, kun meille tuli vieraita, silloin äiti pisti pöydän koreaksi. Siinä oli jos jonkinmoista sorttia ja kaikki niin niin hyviä.

Juhlapyhät muistan siitä, että silloin sai syödä karkkia, sipsiä ja ruokaa mielinmäärin. Esimerkiksi jouluista en muista niinkään mitä lahjoja olen milloinkin saanut, mutta muistan kuinka hyvää ruoka oli. Kuinka valvoin ja söin suklaata kinkkua paistettaessa ja ne ensimmäiset maistiaiset uunista ottamisen jälkeen. Jouluaattoiltana tein ison kattilallisen poppareita järkyttävän isossa voimäärässä, söin ne uutta kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, puhtaassa, hämärässä ja hyasintilta tuoksuvassa huoneessani. Rentoutuminen ja hyvänolon tunne oli totaalinen. Yön tunteina ahdoin vielä mahaani ruisvuokaleipää, oivariinia ja omatekemää savulohta sekä kinkkua sinapilla. Olin, ja olen hyvin tarkka edelleenkin, mitä tuotteita haluan juuri jouluna syödä. Vähän sinnepäin ei kelpaa.

Ehkäpä muillakin, normaalisti ruokaan suhtautuvilla ihmisillä on samanlaisia ruokamuistoja, mutta jotenkin tuosta tekee itseni kohdalla kieroutuneeksi sen, kuinka jokaista asiaa ja muistoa on siivittänyt aina ruoka. Kohokohdat oli aina siinä syömisessä, jonka mukaan tunnetilani on kulloinkin määräytynyt. Äh, tunnen itseni ihan sekopäiseksi. Miksen vaan pysty päättämään, että nyt tästä lähdin syön normaalisti? Ei tästä maasta ruoka ihan heti lopu kesken, että sen takia pitäisi syödä jokainen eteentuleva lihakimpale.

Viikon aloitus

Viikonloppu meni ohi töiden merkeissä, jäi vähän epämääräinen olo kun ei ollut edes sunnuntaita vapaana. Tuntuu, ettei viimeviikko vaihtunut vielä täksi viikoksi, vaikka kai se maanantai on taas menoillaan.

Hieman taas turhauttaa tuo herkkujen syönti viikonloppuna, ja sekin, etten päässyt salille kumpanakaan päivänä. Kun katson ruokapäiväkirjaa, huomaan, että olen onnistunut kahtena päivänä pitämään syömiset 2000kcal tietämissä, yhtenä päivänä 2500kcal joka sekin on oikein mainio, mutta taas neljänä päivänä yli 3500kcal!! Missä seinä mihin voisi päätä hakata?
Plussana mainittakoon, että olen pitänyt ruokarytmin kohdillaan kuutena päivänä viime viikolla, aivan loistavaa minä! Varsinaista ahmintaa ei ole ollut koko viikkona ja syömisetkään ei näytä pahalta minään päivänä ennen iltapalaa. Siitä se sitten on luiskahtanut noina ison kcal päivinä ihan raiteiltaan. Miksi?

Välillä, kuten tänään, tuntuu taas niin tahmealta tämä meno. Olen syönyt eilen melkein 4000kcal edestä, ja pää on yhtä puuroa. En oikeastaan edes muista eilisestä yhtään mitään. Toki töissäkin oli niin kiire, että jouduin juoksujalkaa etenemään, jotta olisin saanut kaikki työt tehtyä. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, että olen väsynyt ja muistamaton tänään, mutta suurimmaksi osaksi syytän illalla syötyjä sipsejä, suklaata ja mäkkäriä. Nytkin tekee mieli syödä herkkuja, olen joutunut koko päivän taistelemaan, etten repsahda pahemmin. Kerkesin syödä aamiaisen ja lounaan ohella puolikkaan pääsiäismunan, 5 hedelmäkarkkia ja yhden 19g pääsiäissuklaapatukan. Jos tämä nyt jäisi tähän, niin en tuntisi huonoa omaatuntoa, mutta jotenkin minusta nyt vaan tuntuu siltä, että se ei jää tuohon. On niin saamaton olo. Jos reipastuisin, saisin tämän käännettyä vielä voitoksi, mutta millä tämän väsymyksen selättäisi, kun en taida päästä tänäänkään salille.

Suren jo nyt, että päivä on kohta illassa, enkä ole tehnyt yhtään mitään. Vapaapäivä menee hukkaan vaihtaessani sohvalla asennosta toiseen.

Miltä tuntuu?

Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.

Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.

Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään.  Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.

Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.

Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.

Kipuilua

Torstaina PT:n kanssa tehdyn salitreenin jälkeen jalat oli hyytelöä ja seuraavana päivänä tiesi tehneensä kyykkäyksiä voimatangon kanssa, sekä syviä vatsalihasliikkeitä jumppapallon kanssa. Saliohjelma oli hyväntuntuinen, eikä siinä ollut liikkeitä mistä en olisi pitänyt. Ohjelma ei ole vielä liian vaativa, mutta kuitenkin sellainen, että joudun tekemään sen kanssa töitä. Sain myös huomata, että en ole pelkkää luuta ja läskiä, vaan löytyy minulta ihan kivasti myös lihasta, sillä sain tehdä liikkeitä aika isoilla painoilla, jotta ne tuntui edes jossain.

Torstai-iltana olkapää ilmoitteli itsestään. Vanha vaiva, joka on tullut työnteon ohessa välillä hyvinkin tutuksi. Kun rasitan käsivarsia/olkapäitä menee ilmeisesti hermot olkapäistä pinteeseen, jolloin kipu on aika sietämätöntä. Istuin sitten päivystyksessä useamman tunnin odottamassa reseptimääräystä lihasrelaksanteille. Ne mitkä minulla on ollut käytössä, eivät oikein enää tehoa pahimpaan särkyyn. Liekö punnerrukset ollut syynä tuohon kipuiluun, vai kenties liian monet toistot. Mene ja tiedä, mutta katsomme huomenna niitä käsillä tehtäviä sarjoja uudelleen, että miten voidaan välttää jatkossa tuo kipu. 

Viikonloppuna oli leipomisurakkaa, sekä kivusta toipumista. Tässä oli taas oiva syy syödä mitä huvitti ja koska huvitti. Kipeänähän saa syödä, kun on niin kamalan huono mielikin, eikä leipoessa kerkeä enää ruokia laitella, joten lennosta vaan jotain suuhun. Joo, no kyllä oli eilen illalla olokin sitten sen mukainen. Odotin hartaudella tämän päivän tuloa, jotta arki taas alkaisi. Jossain vaiheessa vieroitan itseni tuosta lohtusyömisestä. Vaikkei tekisi edes mitään erikoista mieli, niin silti on vaan syötävä kun on niin kipeä olo. Miksi ihmeessä? Pitäisi vain keksiä mitä silloin tekee syömisen sijasta. Liikkua kun ei voi, jos on ihan oikeasti kipeä, elokuvaan ei välttämättä jaksa keskittyä säryn vuoksi... No ehkä lukeminen voisi olla sellainen? Tai voisihan sitä jotain napostella, miksei se siis olisi vihanneslautanen. Mutta miksi mun olisi kuitenkaan se sairastaminen yhdistettävä siihen syömiseen? 

Ideoita otetaan vastaan, mitä itse teet kun olet kipeä ja kaipaat lohdutusta?

Tänään vietän vapaapäivää ja koitin aamupalaksi PT:n suosittelemaa smoothieta, johon tuli maitoa, rahkaa, banaani ja Herbalifen suklaanmakuista proteiinijauhetta. Olen syönyt tuota Herban suklaanmakuista jauhetta joitain vuosia sitten, ja täytyy kyllä sanoa, että maku on muuttunut parempaan suuntaan, ei ollut enää yhtään niin jauhoinen kuin silloin aikoinaan. Siltikin minulla meni sen puolen litran juoman juomiseen puoli tuntia aikaa. Ei siis mitenkään kovin nopea aamupala, vaikka se nimenomaan oli tarkoitettu sellaiseksi. Taidan jatkossa käyttää joko PROfeelin tai skyrin rahkoja, ne uppoaa paremmin klo 5 aikaan aamulla. Tosin smoothie piti selkeästi pidempään nälän loitolla, kuin nuo rahkat. 

Olen muutenkin jaksanut olla ahkerana, tein heti aamusta kaksi ruokaa valmiiksi ja sain väsättyä salaatinkin lounaalle. Kivaa, että jääkaapista löytyy valmista omatekemää ruokaa. Tänään täytyy käydä vielä kaupassa ja ostaa loppuviikollekin ruoka-ainekset. Vettäkin olen kerennyt jo hörppiä 1,5 litran edestä ja kohta menen välipalalle.

Ihanan normaalia!

Personal Trainer Part 2

Tänään oli se odotettu, ensimmäinen oikea, tapaaminen PT:n kanssa. Käytimme reilun tunnin käyden läpi pitämääni ruokapäiväkirjaa. Kuten kerrottua, sieltä löytyi niitä 3000 kcal päiviä, ja se yksi totaaliahmintapäivä jolloin upposi vaikka ja mitä kurkusta alas, saldoa reilusti yli 5000 kcal!! Tässä vaiheessa PT kysäisi, että "mitä tässä oikein tapahtui?", jolloin minulla ei enää pitänyt pokka. Oli se sen verran koomista kaikessa hirveydessään. Siinä sitten hekotuksen lomassa yritin selittää, miten kaikki kävi, eipä siinä tosin ollut paljon kertomista kun kaikki vaan hävisi niin nopeasti nenäni alta, että mieskin ihmetteli, että enkö tosiaan jättänyt sille kun murut pohjille?
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.

Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.

Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.


Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.

Ruokapäiväkirja

Olen pitänyt keskiviikosta asti ruokapäiväkirjaa PT:n pyynnöstä. Päivittäiset kalorimäärät pyörii siellä 3000kcal kieppeillä *°@^*#"&%!!. Salilla olen kuluttanut sykemittarin mukaan 1000kcal:n molemmin puolin per käynti. Toissaviikolla kävin liikkumassa viitenä päivänä, viime viikolla kävin neljänä päivänä, joten olen ihan mukavasti päässyt käymään ja saanut aikaa järjestymään. Aiemminhan suurinpana syynä liikkumattomuuteen oli ajanpuute, mukamas.

Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.

Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.

En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.

Tänään

Levy Fazerin keltaista, puolitoista litraa kokista, melkein pussillinen sipsiä, kourallisia pistaasi-, ja hunajapaahdettuja pähkinöitä, pari kourallista Polly -karkkeja, pussillinen paahtoleipää, puoli pakettia metwurstia, ruokalusikallisia oivariinia, 2/3 paprikaa, kolmasosa punajuurisalaattia, kanafile, pari kauhallista riisiä, kauhallisia kastiketta, 4 näkkileipää, monta kuppia maitoa, teetä ja mehua, valmisruoka nuudelia ja kanaa, salmiakkia, 2 Fazerin marjapiirakkaa...

Oksettaa, mahaan sattuu, halkean. Turtumus, väsymys, tyytymättömyys. Särky, pahoinvointi. Ärsytys, ilottomuus. Painajaisia.Tahtoisin paeta itseäni, pidemmälle kuin pääsen. Epäreilua, että joudun taistelemaan ollakseni edes puoliksi olemassa. Huono äiti, huono vaimo. Olen olemassa, en läsnä. 

Yritän, kovasti. 

Epäonnistun, toistuvasti.

Musiikkia korvilleni

Onpahan ollut hulinaa ja menoa nämä kaksi viimeistä päivää. Mukavaa, että joskus on puuhaa vaikka muille jakaa, ja joskus saa vaan rötvätä sohvalla ja haukotella.

Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.

Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.

Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa

David Guettaa

vanhaa Röyksoppia 

ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!

Personal trainer

Eilen pitkäaikaisesta haaveestani saada oma personal trainer, tuli vihdoin totta. Satuin pääsemään sellaisen henkilön kanssa juttusille, jolla on kokemusta sairaalloisen ylipainoisen ihmisen kanssa työskentelystä, joten hän on keskittynyt myös päänsisäisiin tuntemuksiin. Se on minun tapauksessani tosi tärkeää. Odotan innolla ensiviikolla olevia ensimmäisiä tunteja jolloin tehdään kehonkoostumusmittaus, joka saattaapi olla aika karua luettavaa, sekä saliohjelma. Nythän olen ollut salilla omaksi iloksi hetkuttelemassa niitä vempeleitä, joten on hyvä saada ohjeita mitä niillä oikeasti pitää tehdä. Ison lovenhan tuo palkkaan tekee, mutta säästän sen summan todennäköisesti ruokalaskussa sitä mukaa kun ruokavalio muuttuu parempaan suuntaan.

Oliko yllätys, että tätä iloista tapahtumaa piti tietenkin juhlia pussillisella sipsejä ja levyllisellä suklaata? Sairaan kaunis mieli taas näyttää kykynsä ja pitää otteessaan. Noh, kunhan vain ahmiminen jäisi tältä viikolta jo pois, niin ei muulla väliä. Tänään kun crossari kulki kevyesti yhtäjaksoisesti tunnin ajan, niin sain jo paremman mielen itselleni. Sen päälle vielä vähän salia, niin aiai!

Tänään sain ensimmäiset rekisteröityneet lukijatkin, kiitos teille! :)

Rantapallo

Ai että sentään! Ei olisi pitänyt taas nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tosi tyylikkäästi vedin penkin alle koko eilisen illan. Kävin kylässä, ja tarjolla oli sen seitsemää sorttia. Makeista jutuista en niin välitä, joten ei niiden kanssa mitään ongelmaa, mutta söin niin helvetin paljon riisipiirakoita munavoin, erilaisten metwurstien ja kasviksien kanssa, sipsiä, dippiä ja limsaa. Voi luoja mikä hävetys kun en meinannut saada sitä syömistä loppumaan! Kotimatkan ajattelin vain, mitä kaikkea vielä söisin ja päädyin pitsaan, joka oli pahaa. Todella raivostuttavaa. Mieleni teki myös suklaata, ja ainoa mitä oli saatavilla, eli fazerin patukka sitruunatäytteellä, maistui sekin niin pahalta että heitin sen roskiin ja siitäkös ärsytys vain kasvoi. Kaivoin karkkikaapista vielä lapsille ostetun vaahtokarkkipussin josta pistelin poskeeni reilun puoli pussia, mies kun halusi loput.

Tässä vaiheessa olin jo niin ärsyyntynyt, että en osannut muuta kuin kiukutella ja kaikki vaan ahdisti miljoona kertaa enemmän kuin kertaakaan tällä viikolla. Olin NIIN pettynyt itseeni. Nukkumaankäydessä sydän tahtoi taas tulla ulos rinnasta, mahaa särki ja oli puoliksi räjähtämäisillään. Kaiken lisäksi kello oli jo 01.27 kun tulin sänkyyn, enkä saanut hyvää asentoa vaikka kuinka pyörin, jalatkin oli levottomat. Ärsytti, ahdisti ja vitutti aivan kaikki.

Näin koko viime yön unia räjähtelyistä, tulipaloista ja hädästä, olin siis jo herätessäni tarpeeksi huonolla tuulella. Kun vihdoin pääsin salille, jaksoin hädin tuskin tehdä crossarilla puolta tuntia. Vähän väliä piti lepuutella ja mietin että tää on ihan paskaa! Keho oli yksinkertaisesti niin tukossa, että mitään en saanut irti vaikka kuinka yritin.
Viimeisenä kävin venyttelyssä. Menin, ajattelematta asiaa, sellaiselle paikalle missä kukaan ei ollut edessäni ja minulla oli suora näkyvyys peiliin. VIRHE! Käytin koko venyttelyajan siihen, että katsoin itseäni peilistä erilaisissa venyttelyasennoissa ja voin näkemästäni pahoin. Yhtä pitkän kuin leveänkin vartalon päällä keikkuu leveä pää ison kaksoisleuan kera, joka pääsi oikeuksiinsa pusertaessani itseäni mitä omituisimpiin asentoihin. Siinä missä voisi olla kokooni nähden isot rinnat, on vain kaksi pientä surkeaa päärynän näköistä juttua ja niiden alla tooooooooooodella valtava mahamakkara, joka pullistuu vartalosta eri suuntiin ja lepää valtavana kasana tukkireisieni päällä. Sillä hetkellä halveksin itseäni todella paljon. Miksi olen tällainen? Miksi en saa otettua tätä kaikkea ylimääräistä pois, joka ei ole minua? Itkettää.

Onnistumisia

Mennyt viikko on ollut hyvin antoisa. Olen tehnyt hyviä oivalluksia ruuan suhteen, saanut päässä pyörivän oravanpyörän hidastumaan, liikkunut, vahvistunut ja olen hymyillyt pitkästä aikaa aidosti. On tuntunut itsevarmemmalta ja vahvemmalta persoonalta. Lisäksi on menossa seitsemäs päivä ilman ahmintaa.

Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!

Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.

Vapaapäivä

On niin hyvä olo! Asiat tuntuvat valoisammilta ja helpommilta kuin vielä pari viikkoa sitten. Kunpa tämä olo pysyisi muistissani silläkin hetkellä, kun tuntuu että pitäisi syödä kaksin käsin. Blogin pitäminen ja salilla käynti on nostanut taistelutahtoani huomattavasti ja tällä hetkellä on olo, että pärjään. Olen hetkellisesti normaali, sillä tavalla kuin kaikki muutkin.

Tänään kävin syömässä ravintolassa. Tiedän, että ravintolaruuat pitävät sisällään monenmonituista kilokaloria, mutta mieleeni ei ikinä ole tullut että katsoisin netistä syömäni annoksen kalorit. Tänään sen tein ja meinasin nielaista teet väärään kurkkuun. Annoksissa oli poikkeuksetta 1000-2000 kcal ja rasvamäärät huiteli pitkälle yli 100g:ssa. HUH! Syömäni ruoka sisälsi 1000kcal. Löysin luettelosta kaksi vaihtoehtoa joista toisessa oli vähän alle, ja toisessa vähän päälle 600kcal. Valitsen seuraavan kerran niistä siis jomman kumman.
Eipä sillä, yleensä ravintolassa käydään harvoin, ja silloin kun sinne mennään, ei ole mitään järkeä laskea minkään kaloreita. Minun ahmintakausiini kuitenkin kuuluu runsas ravintolaruuan kulutus, parhaimmillaan alku-, pää- ja jälkiruokineen. Ensinnäkin tuhlaan siihen paljon rahaa, toisekseen syön kertaistumalta monen päivän energiatarpeen edestä. Ja kun on alkuun päästy, niin mahaan uppoaa sen jälkeen myös ne normi sipsi/karkkimätötkin. Stupid, or what?

Kohta olen lähdössä elokuviin. Huvikseni mittasin pussiin pienen määrän karkkia ja sipsiä. Siitäkin sain yhteismääräksi 1000kcal. Normaalisti, ilman ahmintakautta, söisin tuon määrän kolminkertaisesti. Aivan hulluja lukuja! Vielä sekin päivä on edessä, kun vähennän herkkujen syöntiä  enemmälti, niin ehkä näistä luvuista alkaa itämään ajatus miten järkeistän syömisiäni sen tultua ajankohtaiseksi. Nyt olen edelleen tyytyväinen, että en ahmi. 
Normaali kotiruoka lautasmallin mukaan on mielestäni parhain tapa laihtua, ainakin henkilöllä joka on ahmintaan taipuvainen. Ei tarvitse laskea ja säännöstellä, on vapaus syödä monipuolisesti, jolloin ei tule tarvetta ahmia kaikkea sitä, mistä on dietin aikana kieltäytynyt. 

Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.

Kiusaus

Ensimmäinen päivä koulussa oli jännittävä. Isäni vei minut turvallisesti kouluun ja odotin innoissani uusiin kavereihin tutustumista ja tietenkin ensimmäisiä koulukirjoja ja läksyjä. Ensimmäisellä välitunnilla olin yksin keinumassa, kun luokseni tuli tummahiuksinen tyttö kysyen nimeäni ja kuulumisia. Välitunnin jälkeen ajattelin ilahtuneena saaneeni ensimmäisen kaverin.
Kuinka väärässä olinkaan.

En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.

Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.

Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.

Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.

Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.

Addikti

Päivät 2 ja 3 sujuivat jälleen ilman syöminkejä. Monen monta terveellistä valintaa on tullut tehtyä ja liikuntaa järkevästi harrastettua. Herkkuja olen myös syönyt, vähän kuin ohimennen. Ei niin, että enkö olisi tajunnut mitä teen tai kiinnittänyt siihen huomiota, vaan niin, että en ole tehnyt siitä ahdistunutta mörköä pääni sisällä. Olen onnistunut olla ajattelematta herkkujen syömistä maailman negatiivisempana asiana. Vaakakin kertoi aamulla, että ahminta on tältä erää taltutettu, 135,8kg komeili lukemissa.

Hyvä minä! Yksi askel eteenpäin.

Keskittyessäni herkkujen ahmintaan paikkaan sillä yleensä jotain. Se on kuin laastari pikkulapsen polvessa, joka auttaa murheessa. Tätä laastaria ei vain kehtaa esitellä pihan muille lapsille yhtä ylpeänä. Yleensä laastarilla kuitenkin on tapana parantaa niin, ettei mitään ole lopulta nähtävissä, tässä tulos on täysin päinvastainen, oikeastaan tämä laastari sairastuttaa vain entistä enemmän.

Olen kerran aikaisemmin onnistunut laihduttamaan reilu 40kg. Sillä kerralla en käsitellyt päänsisäisiä oloja ja tuntemuksia juuri ollenkaan. Paahdoin vain menemään, repien itseäni vain enemmän ja enemmän rikki. Kanavoin syömisestä tulevan hyvänolontunteen seuraavaan kohteeseen, joten pian olin addiktoitunut erilaisiin liikuntalajeihin ja rakkaudenkohteiden etsimiseen. Hyvin hyvin kuluttavaa ja väärin!! Siinä oltiin sitten ensimmäisen pysähdyksen äärellä ja masennuksen oireet tulivat kuvioihin mukaan. En todellakaan löytänyt keskitietä, vaan paahdoin oikealta kaistalta suoraan vasemmalle ja siitä suoraan ojaan.

Elämä rauhoittui tavattuani mieheni ja ruvettuani odottamaan toista lasta. Syömingit tulivat jälleen mukaan kuvioihin, liikuntakin jäi kokonaan. Oli kiva syödä, kun oli kivaa! Addiktoiduin jälleen ruokaan ja kilot tulivat ryminällä takaisin muutamien lisäkilojen kera. Vasemmalta kaistalta suoraan oikealle, ja ojaan.

Koko elämäni ajan olen elänyt näissä asioissa "väärällä tavalla". Täysiä, tai ei ollenkaan. Pikku hiljaa ymmärrykseeni alkaa painautua ajatus eheytymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Nyt olen siihen valmis!

Kohti uutta päämäärää

Toisilla päämäärät on hyvin tiedossa jo nuoruusiässä, jotkut jopa toteuttavat määrätietoisesti päämääriään lapsuudesta asti. Monella ihmisellä on intohimo johonkin, ja he tekevät paljon töitä saavuttaakseen jotakin.

En sanoisi, että minulta tämä intohimo saavuttaa jotakin tyystin puuttuisikaan. Minulla vain ei ole selvää päämäärää mitä kohden menen. Useasti huomaan vain ajelehtivani päivästä, tekemisestä, asiasta toiseen. Aika lipuu ohi, enkä saavuta mitään. Tämä tunne on ollut voimakkaimmillaan muutamia vuosia sitten, kun asunnon myyntiprojekti ei ottanut edetäkseen ja tunsin itseni häkkilinnuksi. Koko elämä oli pysähdyksissä, tunsin vain ahdistusta, enkä osannut irtautua siitä tunteesta.

Haluan saavuttaa elämässäni jotain, haluaisin tuntea olevani oikeasti hyvä edes jossain, enkä aina keskinkertainen tai huono. Haluaisin olla luova persoona. Olen aina halunnut osata tanssia, näytellä, piirtää tai laulaa. Ikinä en vain ole tavoitellut tarpeeksi päästäkseni näihin päämääriin. Olen ollut laiska ja saamaton. Vanhempani eivät juurikaan vaatineet minulta koskaan mitään. Sain vain olla ja elellä.

Olen toki saavuttanutkin elämässäni paljon. On kolme opistoasteen tutkintoa (haluaisin AMK tutkinnon), olen ollut vakituisessa työsuhteessa täysi-ikäisyydestäni lähtien (en ole koskaan halunnut tälle alalle), olen päässyt naimisiin syvästi rakastamani miehen kanssa ja olen saanut kaksi ihanaa, rakastettavaa lasta.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, ymmärrän, että murehdin turhasta. Nuorena toivoin eniten, että pääsen naimisiin miehen kanssa joka osaa rakastaa ja näyttää rakkautensa, kaksi lasta ja kodin johon on hyvä tulla. Joten voinko siis sanoa, etten olisi saavuttanut päämäärääni? Mielestäni en voi, ja tajuan että olen onnekas!
Mitä sitten jos työ ei ollut sitä mitä haaveilin nuorena. Olisin halunnut lastenhoitaksi, mutta nykyään en kuitenkaan haluaisi tehdä sitä työtä. Tällä hetkellä minulla on haastava ja vaihteleva työ kaupassa ja suunnittelen opintojen aloittamista ensivuonna.

Päätän siis itselleni uuden päämäärän mitä lähden tavoittelemaan: opettelen syömään ilman pakonomaista tarvetta ja lisään liikunta pysyvästi ja säännöllisesti arkeeni.

Aika näyttää minne asti vielä pääsenkään!

Liikakilojen liikuttelua

Hahaa! Päivä 1 selvitty ilman ahmimista. Voi että olen hyvä kun onnistuin! Vaikka eilen kirjoitinkin tavoitteestani olla koko viikko ahmimatta, niin silti etenen päivä kerrallaan ja olen tyytyväinen jokaisesta päivästä ilman hallitsematonta syömistä. Toivon, että tuntojen purku tänne blogiin edesauttaa pääsemään tasapainoon päänsisäisessä kamppailussa ja oravanpyörässä.

Olen aina rakastanut omaehtoista liikuntaa. Koululiikunta sen sijaan oli painajaista. Olin useimmiten kahden viimeisen joukossa joukkueiden valinnassa, kukaan kun ei halunnut lihavaa lasta pilaamaan oman joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tilanne oli aina yhtä nöyryyttävä ja näytti selvästi sen paikan mihin kuuluin. Kynnysmatoksi.

Ostin viikko sitten jäsenyyden kuntosalille. Tilanne oli pelottava, jouduinhan sitoutumaan vuodeksi johonkin jonka saatan seuraavan ahmintajakson aikana unohtaa olevan olemassa. Lenkkeily- ja jumppakärpänen on puraissut minua lukemattomat kerrat, mutta yhtä monta kertaa homma on loppunut kuin seinään noin viikon-kahden kuluessa. Miksi harrastaa kuntoilua, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun vetää herkkuja kaksin käsin? Juuri tuohon ajattelutapaan aion tehdä nyt muutoksen. Liikunta tuo hyvänolontunteen ja virkeyttä keskellä ahmintaakin, joten tahdon jatkaa salilla käyntiä syömingeistä huolimatta.

Tässäkin asiassa olen joko tai -ihminen. Joko liikun ihan hulluna, niin että jokaisen lenkin jälkeen jalat on muussia ja henkinen väsymys on vielä pahempaa kuin fyysinen, sillä ajattelu "en pysty, jaksa enkä osaa" vie viimeisenkin nautinnon tekemisestä. Toisessa ääripäässä liikkuminen rajoittuu sohvalla kyljen kääntämiseen. Tästä toimintatavasta eroon pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, mutta aion onnistua löytämään tässäkin asiassa sen kultaisen keskitien.

Maanantai

Ruoka. Ilman sitä en voi elää, myöskään sen kanssa en voi elää. Liian vaikea asia käsiteltäväksi ihmiselle, jolla on ongelmia pitäytyä normaalikokoisissa annoksissa sekä terveellisessä ruokavaliossa.

Hyvä ruoka koostuu mielestäni rasvasta, höttöhiilihydraateista, suolasta ja reilusta määrästä kastiketta tai muuta soosia sekä rapeista, öljyssä paistetuista juureksista. Maut pitävät olla hyvin balanssissa keskenään. Yllätys, että paino hipoo tähtitieteellisiä lukemia? Niinpä, tuskin kenellekään. Aamupaino oli tänään 136,6kg ja olen nipin napin 170cm pitkä. Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Niin kuin monessa muussakin asiassa, niin myös tässäkin, olen joko supertiukka ja vartioin jokaisen puraisun kalorimääriä ja tunnen niistäkin huonoa omaatuntoa. Tai vastaavasti syön kaiken herkullisen mitä eteen sattuu. Ahmien senkin, mikä ei juuri niin edessä sattunut olemaankaan, tuntien siitäkin tietenkin huonoa omaatuntoa.

Nyt siis olisi opeteltava syömään kultaisen keskitien tapaan, tuntematta huonoa omaatuntoa. Juuri tällä hetkellä en halua syödä laihtuakseni, vaan oppiakseni normaalin syöntirytmin ja määrän. Tiedän kyllä tarkalleen mitä ja miten minun tulisi syödä, olen ahminut tästäkin aiheesta lukuisia sivuja tietoutta. Mutta kuten jokainen ahmintaan taipuvainen tietää, toteutus on varsinkin sillä hetkellä vaikeaa kun tuntuu että maha on pohjaton ja "nälkä" loppumaton.

Tänään on siis maanantai. Mielessä pyörii hykerryttävä ajatus, pystynkö olemaan koko viikon ilman ahmimista? En lupaa syödä äärimmäisen terveellisesti ja oikeaoppisesti, lupaan vain olla ahmimatta koko viikkona. Sekin olisi suuri saavutus kuukauden yhtäjaksoisen ahmimisen päätteeksi. Plussaa tietenkin terveellisistä valinnoista!

! Tsemppiä mulle !

Krapula

Edellisenä päivänä vatsaan ahdettu roska tuntuu vieläkin epämiellyttävältä koko kehossa. Niveliä särkee ja kolottaa, sydän lyö ylikierroksilla. Olen kankea ja kärttyinen. Onneksi vatsa ei enää tunnu halkeavan kahtia ja sydän pomppivan sisuksista ulos, niin kuin eilen nukkumaan käydessä. Uni on ollut katkonaista ja ahdistavan painajaismaista, nousen sängystä valmiiksi väsyneenä.

Pöydällä lojuu eilisen todistusaineisto jonka hävitän roskikseen. Muutamissa pusseissa on vielä jotain jäljellä ja emmin hetken heitänkö nekin pois vai piilotanko karkkikaappiin odottamaan. Tämä yleensä riippuu ketutuksen ja pahanolon määrästä.

Olen ahdistunut, ärtynyt ja saamaton. En jaksa hymyillä, enkä nauraa vitseille. Kulutan vapaapäiväni lähinnä sohvalla, käyttäen kaiken liikenevän voiman päässäni pyörivän oravanpyörän pysäyttämiseen. Onnistun siinä yleensä surkeasti, siinä siis onkin jo syy syödä tähän alakuloon.

Kukkuralautasellinen keitettyä makaronia ja ruokalusikallisia oivariinia. Mieleni piristyy sitä mukaa kun makaronit kiehuu hellalla. Lusikoidessani rasvaista hiilarihöttöä suuhuni, viimeinenkin pahanmielen hippunen katoaa mielestäni ja alan olla paremmalla tuulella. Jaksan innostua vähän kotitöistä ja muusta elämästä ympärilläni. Loppupäivän kulutan miettimällä "mitä sitten söisin?", ja eilinen alkaa uudestaan.

Olen käyttäytymistapojeni orja mitä syömiseen tulee. Sanotaan, että tutusta ja turvallisesta on vaikea päästä eroon, hyppy tuntemattomaan tuntuu liian pelottavalta. Miksi se on näin silloinkin, kun se tuttu ja turvallinen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta?

– Mielipuolista.

Haukkuja

Suuria ja pieniä haukkuja. Haukkuja makeasta ja suolaisesta. Vielä vähän suolaisesta, ja sitten vielä makeasta. Vieläkin vähän ja paljon sen jälkeen. Siltikin tekisi jotain vielä vähän mieli? 

Mutta ei maanantaisin. Maanantaisin juon 3 litraa vettä ja syön muka normaalisti, ainakin iltapäivään asti. Joskus jopa tiistaihin asti, jos oikein pinnistän. Nälkä ja ärsytys yltyy niin suureksi, että päätän ostaa ihan pienen patukan, sen jälkeen oikeastaan tekisikin mieli ruokaa. Mäkkäriin, kiinalaiseen, thairavintolaan vai kuitenkin heseen? Hmm… Kotonakin odottaisi lihapaketti valmistajaansa, mutta ei itse tehty paranna yhtä hyvin työpäivän jälkeistä väsymystilaa, ja kuka sen jaksaisi edes valmistaa?

Ruuan jälkeen tekeekin mieli jotain pientä makeaa, pyörähdys kaupassa ja saaliina on kassillinen herkkuja. Suklaata, sipsiä, salmiakkia, hedelmäkarkkeja, pähkinöitä ja kokista. Koskaan kun ei voi tietää mitä haluaa juuri illalla syödä, niin on hyvä varautua kaikkeen.

Kotona katselen ankean näköistä jääkaappia, katseeni ohittaa kanapaketin, ruokakerman, kasvikset ja iltapalatarpeet. Tuumaan, ettei ole mitään syötävää ja tekstaan miehelle että toisi jotain nopeaa tullessaan. Syömme siis päivälliseksi pitsaa tai mäkkäriä.

Illan tullen kaivan herkkukassin sisällön karkkikaapista, istahdan sohvalle katsomaan jotain hyvää tv-ohjelmaa tai leffaa, ja aloitan.

Onneksi olin valinnut kaikkia laatuja.