Miltä tuntuu?

Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.

Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.

Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään.  Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.

Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.

Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.