Addikti

Päivät 2 ja 3 sujuivat jälleen ilman syöminkejä. Monen monta terveellistä valintaa on tullut tehtyä ja liikuntaa järkevästi harrastettua. Herkkuja olen myös syönyt, vähän kuin ohimennen. Ei niin, että enkö olisi tajunnut mitä teen tai kiinnittänyt siihen huomiota, vaan niin, että en ole tehnyt siitä ahdistunutta mörköä pääni sisällä. Olen onnistunut olla ajattelematta herkkujen syömistä maailman negatiivisempana asiana. Vaakakin kertoi aamulla, että ahminta on tältä erää taltutettu, 135,8kg komeili lukemissa.

Hyvä minä! Yksi askel eteenpäin.

Keskittyessäni herkkujen ahmintaan paikkaan sillä yleensä jotain. Se on kuin laastari pikkulapsen polvessa, joka auttaa murheessa. Tätä laastaria ei vain kehtaa esitellä pihan muille lapsille yhtä ylpeänä. Yleensä laastarilla kuitenkin on tapana parantaa niin, ettei mitään ole lopulta nähtävissä, tässä tulos on täysin päinvastainen, oikeastaan tämä laastari sairastuttaa vain entistä enemmän.

Olen kerran aikaisemmin onnistunut laihduttamaan reilu 40kg. Sillä kerralla en käsitellyt päänsisäisiä oloja ja tuntemuksia juuri ollenkaan. Paahdoin vain menemään, repien itseäni vain enemmän ja enemmän rikki. Kanavoin syömisestä tulevan hyvänolontunteen seuraavaan kohteeseen, joten pian olin addiktoitunut erilaisiin liikuntalajeihin ja rakkaudenkohteiden etsimiseen. Hyvin hyvin kuluttavaa ja väärin!! Siinä oltiin sitten ensimmäisen pysähdyksen äärellä ja masennuksen oireet tulivat kuvioihin mukaan. En todellakaan löytänyt keskitietä, vaan paahdoin oikealta kaistalta suoraan vasemmalle ja siitä suoraan ojaan.

Elämä rauhoittui tavattuani mieheni ja ruvettuani odottamaan toista lasta. Syömingit tulivat jälleen mukaan kuvioihin, liikuntakin jäi kokonaan. Oli kiva syödä, kun oli kivaa! Addiktoiduin jälleen ruokaan ja kilot tulivat ryminällä takaisin muutamien lisäkilojen kera. Vasemmalta kaistalta suoraan oikealle, ja ojaan.

Koko elämäni ajan olen elänyt näissä asioissa "väärällä tavalla". Täysiä, tai ei ollenkaan. Pikku hiljaa ymmärrykseeni alkaa painautua ajatus eheytymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Nyt olen siihen valmis!

Kohti uutta päämäärää

Toisilla päämäärät on hyvin tiedossa jo nuoruusiässä, jotkut jopa toteuttavat määrätietoisesti päämääriään lapsuudesta asti. Monella ihmisellä on intohimo johonkin, ja he tekevät paljon töitä saavuttaakseen jotakin.

En sanoisi, että minulta tämä intohimo saavuttaa jotakin tyystin puuttuisikaan. Minulla vain ei ole selvää päämäärää mitä kohden menen. Useasti huomaan vain ajelehtivani päivästä, tekemisestä, asiasta toiseen. Aika lipuu ohi, enkä saavuta mitään. Tämä tunne on ollut voimakkaimmillaan muutamia vuosia sitten, kun asunnon myyntiprojekti ei ottanut edetäkseen ja tunsin itseni häkkilinnuksi. Koko elämä oli pysähdyksissä, tunsin vain ahdistusta, enkä osannut irtautua siitä tunteesta.

Haluan saavuttaa elämässäni jotain, haluaisin tuntea olevani oikeasti hyvä edes jossain, enkä aina keskinkertainen tai huono. Haluaisin olla luova persoona. Olen aina halunnut osata tanssia, näytellä, piirtää tai laulaa. Ikinä en vain ole tavoitellut tarpeeksi päästäkseni näihin päämääriin. Olen ollut laiska ja saamaton. Vanhempani eivät juurikaan vaatineet minulta koskaan mitään. Sain vain olla ja elellä.

Olen toki saavuttanutkin elämässäni paljon. On kolme opistoasteen tutkintoa (haluaisin AMK tutkinnon), olen ollut vakituisessa työsuhteessa täysi-ikäisyydestäni lähtien (en ole koskaan halunnut tälle alalle), olen päässyt naimisiin syvästi rakastamani miehen kanssa ja olen saanut kaksi ihanaa, rakastettavaa lasta.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, ymmärrän, että murehdin turhasta. Nuorena toivoin eniten, että pääsen naimisiin miehen kanssa joka osaa rakastaa ja näyttää rakkautensa, kaksi lasta ja kodin johon on hyvä tulla. Joten voinko siis sanoa, etten olisi saavuttanut päämäärääni? Mielestäni en voi, ja tajuan että olen onnekas!
Mitä sitten jos työ ei ollut sitä mitä haaveilin nuorena. Olisin halunnut lastenhoitaksi, mutta nykyään en kuitenkaan haluaisi tehdä sitä työtä. Tällä hetkellä minulla on haastava ja vaihteleva työ kaupassa ja suunnittelen opintojen aloittamista ensivuonna.

Päätän siis itselleni uuden päämäärän mitä lähden tavoittelemaan: opettelen syömään ilman pakonomaista tarvetta ja lisään liikunta pysyvästi ja säännöllisesti arkeeni.

Aika näyttää minne asti vielä pääsenkään!

Liikakilojen liikuttelua

Hahaa! Päivä 1 selvitty ilman ahmimista. Voi että olen hyvä kun onnistuin! Vaikka eilen kirjoitinkin tavoitteestani olla koko viikko ahmimatta, niin silti etenen päivä kerrallaan ja olen tyytyväinen jokaisesta päivästä ilman hallitsematonta syömistä. Toivon, että tuntojen purku tänne blogiin edesauttaa pääsemään tasapainoon päänsisäisessä kamppailussa ja oravanpyörässä.

Olen aina rakastanut omaehtoista liikuntaa. Koululiikunta sen sijaan oli painajaista. Olin useimmiten kahden viimeisen joukossa joukkueiden valinnassa, kukaan kun ei halunnut lihavaa lasta pilaamaan oman joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tilanne oli aina yhtä nöyryyttävä ja näytti selvästi sen paikan mihin kuuluin. Kynnysmatoksi.

Ostin viikko sitten jäsenyyden kuntosalille. Tilanne oli pelottava, jouduinhan sitoutumaan vuodeksi johonkin jonka saatan seuraavan ahmintajakson aikana unohtaa olevan olemassa. Lenkkeily- ja jumppakärpänen on puraissut minua lukemattomat kerrat, mutta yhtä monta kertaa homma on loppunut kuin seinään noin viikon-kahden kuluessa. Miksi harrastaa kuntoilua, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun vetää herkkuja kaksin käsin? Juuri tuohon ajattelutapaan aion tehdä nyt muutoksen. Liikunta tuo hyvänolontunteen ja virkeyttä keskellä ahmintaakin, joten tahdon jatkaa salilla käyntiä syömingeistä huolimatta.

Tässäkin asiassa olen joko tai -ihminen. Joko liikun ihan hulluna, niin että jokaisen lenkin jälkeen jalat on muussia ja henkinen väsymys on vielä pahempaa kuin fyysinen, sillä ajattelu "en pysty, jaksa enkä osaa" vie viimeisenkin nautinnon tekemisestä. Toisessa ääripäässä liikkuminen rajoittuu sohvalla kyljen kääntämiseen. Tästä toimintatavasta eroon pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, mutta aion onnistua löytämään tässäkin asiassa sen kultaisen keskitien.

Maanantai

Ruoka. Ilman sitä en voi elää, myöskään sen kanssa en voi elää. Liian vaikea asia käsiteltäväksi ihmiselle, jolla on ongelmia pitäytyä normaalikokoisissa annoksissa sekä terveellisessä ruokavaliossa.

Hyvä ruoka koostuu mielestäni rasvasta, höttöhiilihydraateista, suolasta ja reilusta määrästä kastiketta tai muuta soosia sekä rapeista, öljyssä paistetuista juureksista. Maut pitävät olla hyvin balanssissa keskenään. Yllätys, että paino hipoo tähtitieteellisiä lukemia? Niinpä, tuskin kenellekään. Aamupaino oli tänään 136,6kg ja olen nipin napin 170cm pitkä. Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Niin kuin monessa muussakin asiassa, niin myös tässäkin, olen joko supertiukka ja vartioin jokaisen puraisun kalorimääriä ja tunnen niistäkin huonoa omaatuntoa. Tai vastaavasti syön kaiken herkullisen mitä eteen sattuu. Ahmien senkin, mikä ei juuri niin edessä sattunut olemaankaan, tuntien siitäkin tietenkin huonoa omaatuntoa.

Nyt siis olisi opeteltava syömään kultaisen keskitien tapaan, tuntematta huonoa omaatuntoa. Juuri tällä hetkellä en halua syödä laihtuakseni, vaan oppiakseni normaalin syöntirytmin ja määrän. Tiedän kyllä tarkalleen mitä ja miten minun tulisi syödä, olen ahminut tästäkin aiheesta lukuisia sivuja tietoutta. Mutta kuten jokainen ahmintaan taipuvainen tietää, toteutus on varsinkin sillä hetkellä vaikeaa kun tuntuu että maha on pohjaton ja "nälkä" loppumaton.

Tänään on siis maanantai. Mielessä pyörii hykerryttävä ajatus, pystynkö olemaan koko viikon ilman ahmimista? En lupaa syödä äärimmäisen terveellisesti ja oikeaoppisesti, lupaan vain olla ahmimatta koko viikkona. Sekin olisi suuri saavutus kuukauden yhtäjaksoisen ahmimisen päätteeksi. Plussaa tietenkin terveellisistä valinnoista!

! Tsemppiä mulle !

Krapula

Edellisenä päivänä vatsaan ahdettu roska tuntuu vieläkin epämiellyttävältä koko kehossa. Niveliä särkee ja kolottaa, sydän lyö ylikierroksilla. Olen kankea ja kärttyinen. Onneksi vatsa ei enää tunnu halkeavan kahtia ja sydän pomppivan sisuksista ulos, niin kuin eilen nukkumaan käydessä. Uni on ollut katkonaista ja ahdistavan painajaismaista, nousen sängystä valmiiksi väsyneenä.

Pöydällä lojuu eilisen todistusaineisto jonka hävitän roskikseen. Muutamissa pusseissa on vielä jotain jäljellä ja emmin hetken heitänkö nekin pois vai piilotanko karkkikaappiin odottamaan. Tämä yleensä riippuu ketutuksen ja pahanolon määrästä.

Olen ahdistunut, ärtynyt ja saamaton. En jaksa hymyillä, enkä nauraa vitseille. Kulutan vapaapäiväni lähinnä sohvalla, käyttäen kaiken liikenevän voiman päässäni pyörivän oravanpyörän pysäyttämiseen. Onnistun siinä yleensä surkeasti, siinä siis onkin jo syy syödä tähän alakuloon.

Kukkuralautasellinen keitettyä makaronia ja ruokalusikallisia oivariinia. Mieleni piristyy sitä mukaa kun makaronit kiehuu hellalla. Lusikoidessani rasvaista hiilarihöttöä suuhuni, viimeinenkin pahanmielen hippunen katoaa mielestäni ja alan olla paremmalla tuulella. Jaksan innostua vähän kotitöistä ja muusta elämästä ympärilläni. Loppupäivän kulutan miettimällä "mitä sitten söisin?", ja eilinen alkaa uudestaan.

Olen käyttäytymistapojeni orja mitä syömiseen tulee. Sanotaan, että tutusta ja turvallisesta on vaikea päästä eroon, hyppy tuntemattomaan tuntuu liian pelottavalta. Miksi se on näin silloinkin, kun se tuttu ja turvallinen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta?

– Mielipuolista.

Haukkuja

Suuria ja pieniä haukkuja. Haukkuja makeasta ja suolaisesta. Vielä vähän suolaisesta, ja sitten vielä makeasta. Vieläkin vähän ja paljon sen jälkeen. Siltikin tekisi jotain vielä vähän mieli? 

Mutta ei maanantaisin. Maanantaisin juon 3 litraa vettä ja syön muka normaalisti, ainakin iltapäivään asti. Joskus jopa tiistaihin asti, jos oikein pinnistän. Nälkä ja ärsytys yltyy niin suureksi, että päätän ostaa ihan pienen patukan, sen jälkeen oikeastaan tekisikin mieli ruokaa. Mäkkäriin, kiinalaiseen, thairavintolaan vai kuitenkin heseen? Hmm… Kotonakin odottaisi lihapaketti valmistajaansa, mutta ei itse tehty paranna yhtä hyvin työpäivän jälkeistä väsymystilaa, ja kuka sen jaksaisi edes valmistaa?

Ruuan jälkeen tekeekin mieli jotain pientä makeaa, pyörähdys kaupassa ja saaliina on kassillinen herkkuja. Suklaata, sipsiä, salmiakkia, hedelmäkarkkeja, pähkinöitä ja kokista. Koskaan kun ei voi tietää mitä haluaa juuri illalla syödä, niin on hyvä varautua kaikkeen.

Kotona katselen ankean näköistä jääkaappia, katseeni ohittaa kanapaketin, ruokakerman, kasvikset ja iltapalatarpeet. Tuumaan, ettei ole mitään syötävää ja tekstaan miehelle että toisi jotain nopeaa tullessaan. Syömme siis päivälliseksi pitsaa tai mäkkäriä.

Illan tullen kaivan herkkukassin sisällön karkkikaapista, istahdan sohvalle katsomaan jotain hyvää tv-ohjelmaa tai leffaa, ja aloitan.

Onneksi olin valinnut kaikkia laatuja.