Oivallus

Onnistumisen riemu on huikaiseva! Tätä tunnetta olen kaivannut elämääni, toivottavasti tämä on kestävämpi olotila kuin yhden viikon mittainen, se totisesti olisi piristävää. Olen pystynyt olemaan kokonaiset 7 päivää ilman ahmintaa, ja jopa ilman ylensyöntiä! En muista koska viimeksi olisin pystynyt olemaan normaalilla ruokavaliolla näin pitkään, syödyt kaloritkin pysyivät joka päivä alle kulutuksen. Siitä täytyy olla aikaa useampia kuukausia. Voitte siis uskoa kuinka iloinen olen tästä tahdonvoiman murusesta. Tiedän, ei tämä syömishäiriö ole todellakaan selätetty, eikä parantuminen käy kädenkäänteessä vaikka olo olisikin ylivertainen. Mutta varovainen toive on, että olisin saanut pienen niskalenkin tästä hullunmyllystä. Vaa'alle nousin tänään, koska olo tuntui kevyemmältä. Lukemat ennen aamupalaa olikin 134,3kg. Miehen kanssa on menossa pieni veto, joka aloitettiin viikko sitten kun tuskailin kurjaa oloani ahmimisen jälkeen. Se, kumpi saa pudotettua 10 kg kesäkuun alkuun mennessä, saa käyttöönsä 100e omiin juttuihinsa, eli lähinnä omiin harrastuksiin.

Tämähän vaikuttaa paljon myös muuhunkin elämääni. Esimerkiksi raha-asiat ei jaksa kiinnostaa, sillä syömisiini menee kuukaudessa niin paljon rahaa, että olen jatkuvassa kädestä-suuhun kierteessä, enkä saa säästettyä senttiäkään. Ahdistusta lisää tieto siitä, että oikeasti minulla ei olisi varaa ostaa sellaisia määriä ruokaa, kuin mitä kuukaudessa ostan. Siksi saattaa mennä koko kuukausikin, etten käy kertaakaan katsomassa saldoa. Kuulen sitten viimeistään mieheltä, että olen ylittänyt tilini, tai huomaan, ettei korttini enää toimi. Tällä viikolla olen järjestellyt ja järkeistänyt raha-asioita hieman paremmalle tolalle, ja se on tuonut myös hyvää mieltä.

Tapasin reilun viikon tauon jälkeen PT:n. Juttelimme vajaa 2h ruuasta, syömisestä, eri metodeista syömisen tiedostamiseksi ja muutenkin fiiliksistä. Sovimme myös uudet tavoitteet ja teimme pikaintervalliharjoituksen, joka tulee nyt saliohjelman rinnalle. Kesää kohden harjoitus on tarkoitus siirtää tehtäväksi ulkona. Kyseessä on siis kävelyharjoitus jonka teen juoksumatolla, näin aluksi kävelen 4 min. kohtalaisella nopeudella, sen jälkeen 1,5 min. suurella nopeudella jne. Lieneekö sitten kesällä tarkoitus mennä juosten nuo pyrähdykset, en muistanut sitä kysyä.

Uusina tavoitteina minulle tuli pitää maanantaista alkaen 2 viikkoa ruokapäiväkirjaa, päivittäinen kcal määrän pitää jäädä alle 2000. Karkkipäivä olisi kerran viikossa ja sain itse päättää mitä haluaisin silloin syödä ja mistä olen valmis luopumaan. Valitsin 75g sipsiä ja suklaapatukan, luovuin limsasta ja karkeista. Sain myös vapauden valita minkälaista ruokaa syön tuon 2000kcal edestä. Valitsin vihannekset, hedelmät, lihan/kalan ja täysjyväpastan/riisin, rahkat ja marjat yms. Vaihtoehtona olisi ollut 1700kcal mäkkiruoka (olin onnistunut pääsiäisenä vetämään muunmuassa sellaisen napaani) ja puuroaamiainen/pv. Ei ollut kovin vaikea valinta, varsinkaan kun muistelen minkälaiseen oloon heräsin pääsiäissunnuntaina ja -maanantaina, kun olin ahminut lauantai ja sunnuntaipäivät sillä tavoin, että en seuraavana aamuna edes muistanut mitä kaikkea olin syönyt. Päiväkirjamerkinnöissä pääsin 4000kcal tuntumiin puolin ja toisin, mutta siinä oli vain ne mitkä muistin syöneeni, en ihmettele, vaikka kalorit olisivat olleet jopa 1000-2000 korkeammat.

Puhuimme myös urheilupsykologiasta, josta PT halusi ottaa minulle käyttöön mielikuvitusviivan. Urheilijat kuulema käyttävät tätä keinoa tyhjentääkseen mielensä turhilta ajatuksilla jotka voisivat häiritä suoritusta. He asettavat mielikuvitusviivan johonkin kohtaan ja päättävät, että kun ylitän tuon viivan, unohdan mielestäni kaikki turhat asiat. Minulla se on käytössä siten, että liimasin pinkinvärisen teipin lattiaan, jonka kohdalla minulla on vielä aikaa pysähtyä ajattelemaan miksi olen menossa jääkaapille. Tällä pyritään välttämään tiedostamaton-, sekä tunnesyönti, ja tietenkin näistä johtuvaa ahmintaa. Laitan myös keittiön seinälle listan, johon minun, tai minulle syömistä keittiöstä tuovan, tulee merkitä miksi ja mitä haki. Tämäkin lisää tietoisuutta syömiseni suhteen. Kahden viikon päästä nähdään onko näillä toimilla ollut mitään vaikutusta syömisen hallintaan. Suurin toiveeni on nyt tällä hetkellä pystyä olemaan tulevat kaksi viikkoa ilman syöpöttelyjä, viikko on jo onnistuneesti takana.

Sain toissaviikolla aivan mielettömän oivalluksen yksien salitreenien jälkeen. Olen ollut koko elämäni vailla jotain sellaista mistä tykkäisin oikein kovasti ja missä olisin hyvä. Yhtäkkiä sitten tajusin, että liikunta on minulle juuri tuollainen asia. Sikäli ehkä vähän ironista, että olen tämän kokoinen ja ollut liikkumaton ihminen suurimman osaa elämästäni, mutta joka kerta kun aloitan liikuntaharrastuksen olen onnellinen ja mietin, että tätä haluaisin tehdä aina. Minulle ei ole hankalaa eikä epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, rakastan sitä puhdistavaa tunnetta kun hiki tippuu ja hengästyttää. Treenien ja suihkun jälkeen olo on todella euforinen, tuntuu että pystyn mihin vain. Päämääränäni on päästä siihen kuntoon, että pystyn aloittamaan polven ja nilkan puolesta tanssin, se on ehkäpä toiseksi parasta maailmassa mitä teidän.

Tervetuloa uusille lukijoille! :)

Tuokaa lisää ruokaa!

Sitten niin. Tänään en mahtunut kunnolla vatsalihaskoneeseen. Makkarat otti vastaan kyljissä kun yritin epätoivon vimmalla vääntäytyä oikeaan asentoon sen vehkeen kanssa. Arvaatteko, että on saattanut mennä vähän ahminnan puolelle? Kaikki on kelvannut, mitä käteen on osunut. Kilojakin näytti tulleen kaksi lisää. Tyhmä minä, kun meninkin koko vaakaan. Ikinä, ikinä, ei pitäisi nousta siihen silloin kun tiedän, ettei se ainakaan ole voinut laskea. Jostain syystä yritän kuitenkin miettiä, että ehkä en olekaan ihan niin paljon syönyt kuin on tuntunut. Itsensäpetosta parhaimmillaan.

Tänään olen väsynyt muunmuassa tähän syömiseen, sitten kun, ja vielä tämän kerran -ajatteluun, paksulta tuntumiseen, kaksoisleukaani, ylikasvaneisiin hiuksiini, paksuihin ja rumiin ranteisiini. Tällaisina päivinä pystyn hallitsemaan syömistä johonkin pisteeseen asti, sillä noiden ajatusten mukana saan hieman järkeä päähäni. Mutta kun tunne menee ohi ja olen iloisempi, sama meno saattaa jatkua edelleen. Kyllä sitä on kummallinen mieli ihmisellä.

Mieheni tuossa teki viikolla aika metkan havainnon. Kaikki muistoni lapsuudesta ja nuoruudesta liittyvät tavalla tai toisella ruokaan. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, asia todellakin on niin. Muistan monia asioita juuri sen takia, että minulla on ollut tietty tunnetila syödyn ruuan vuoksi. Esimerkiksi kyläpaikan mukavuuden ja viihtyvyyden määritteli se, kuinka hyvät tarjoilut siellä tulisi olemaan. Mielestäni oli epämiellyttävää lähteä kylään, jos tiesin tarjolla olevan vain tyyliin kuivaa pullaa ja pahoja pipareita. Tällöin olin vihainen jo lähtövaiheessa. Jos taas tiesin kyläpaikassa olevan hyvät tarjoilut pöydät notkuen, olin innoissani lähdössä mukaan. Kyläpaikoista poislähtiessä olo oli tympääntynyt ja kiukkuinen tarjoilun ollessa huonoa. Joskus harvoin saatoimme huvitella, ja käydä nakkarin kautta, olo oli kerrasta parempi ja iloinen. Taasen jos maha oli ähkyssä hyviä tarjoiluja, olin hyvilläni ja iloinen. Parasta oli, kun meille tuli vieraita, silloin äiti pisti pöydän koreaksi. Siinä oli jos jonkinmoista sorttia ja kaikki niin niin hyviä.

Juhlapyhät muistan siitä, että silloin sai syödä karkkia, sipsiä ja ruokaa mielinmäärin. Esimerkiksi jouluista en muista niinkään mitä lahjoja olen milloinkin saanut, mutta muistan kuinka hyvää ruoka oli. Kuinka valvoin ja söin suklaata kinkkua paistettaessa ja ne ensimmäiset maistiaiset uunista ottamisen jälkeen. Jouluaattoiltana tein ison kattilallisen poppareita järkyttävän isossa voimäärässä, söin ne uutta kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, puhtaassa, hämärässä ja hyasintilta tuoksuvassa huoneessani. Rentoutuminen ja hyvänolon tunne oli totaalinen. Yön tunteina ahdoin vielä mahaani ruisvuokaleipää, oivariinia ja omatekemää savulohta sekä kinkkua sinapilla. Olin, ja olen hyvin tarkka edelleenkin, mitä tuotteita haluan juuri jouluna syödä. Vähän sinnepäin ei kelpaa.

Ehkäpä muillakin, normaalisti ruokaan suhtautuvilla ihmisillä on samanlaisia ruokamuistoja, mutta jotenkin tuosta tekee itseni kohdalla kieroutuneeksi sen, kuinka jokaista asiaa ja muistoa on siivittänyt aina ruoka. Kohokohdat oli aina siinä syömisessä, jonka mukaan tunnetilani on kulloinkin määräytynyt. Äh, tunnen itseni ihan sekopäiseksi. Miksen vaan pysty päättämään, että nyt tästä lähdin syön normaalisti? Ei tästä maasta ruoka ihan heti lopu kesken, että sen takia pitäisi syödä jokainen eteentuleva lihakimpale.

Personal Trainer Part 2

Tänään oli se odotettu, ensimmäinen oikea, tapaaminen PT:n kanssa. Käytimme reilun tunnin käyden läpi pitämääni ruokapäiväkirjaa. Kuten kerrottua, sieltä löytyi niitä 3000 kcal päiviä, ja se yksi totaaliahmintapäivä jolloin upposi vaikka ja mitä kurkusta alas, saldoa reilusti yli 5000 kcal!! Tässä vaiheessa PT kysäisi, että "mitä tässä oikein tapahtui?", jolloin minulla ei enää pitänyt pokka. Oli se sen verran koomista kaikessa hirveydessään. Siinä sitten hekotuksen lomassa yritin selittää, miten kaikki kävi, eipä siinä tosin ollut paljon kertomista kun kaikki vaan hävisi niin nopeasti nenäni alta, että mieskin ihmetteli, että enkö tosiaan jättänyt sille kun murut pohjille?
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.

Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.

Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.


Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.

Tänään

Levy Fazerin keltaista, puolitoista litraa kokista, melkein pussillinen sipsiä, kourallisia pistaasi-, ja hunajapaahdettuja pähkinöitä, pari kourallista Polly -karkkeja, pussillinen paahtoleipää, puoli pakettia metwurstia, ruokalusikallisia oivariinia, 2/3 paprikaa, kolmasosa punajuurisalaattia, kanafile, pari kauhallista riisiä, kauhallisia kastiketta, 4 näkkileipää, monta kuppia maitoa, teetä ja mehua, valmisruoka nuudelia ja kanaa, salmiakkia, 2 Fazerin marjapiirakkaa...

Oksettaa, mahaan sattuu, halkean. Turtumus, väsymys, tyytymättömyys. Särky, pahoinvointi. Ärsytys, ilottomuus. Painajaisia.Tahtoisin paeta itseäni, pidemmälle kuin pääsen. Epäreilua, että joudun taistelemaan ollakseni edes puoliksi olemassa. Huono äiti, huono vaimo. Olen olemassa, en läsnä. 

Yritän, kovasti. 

Epäonnistun, toistuvasti.

Rantapallo

Ai että sentään! Ei olisi pitänyt taas nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tosi tyylikkäästi vedin penkin alle koko eilisen illan. Kävin kylässä, ja tarjolla oli sen seitsemää sorttia. Makeista jutuista en niin välitä, joten ei niiden kanssa mitään ongelmaa, mutta söin niin helvetin paljon riisipiirakoita munavoin, erilaisten metwurstien ja kasviksien kanssa, sipsiä, dippiä ja limsaa. Voi luoja mikä hävetys kun en meinannut saada sitä syömistä loppumaan! Kotimatkan ajattelin vain, mitä kaikkea vielä söisin ja päädyin pitsaan, joka oli pahaa. Todella raivostuttavaa. Mieleni teki myös suklaata, ja ainoa mitä oli saatavilla, eli fazerin patukka sitruunatäytteellä, maistui sekin niin pahalta että heitin sen roskiin ja siitäkös ärsytys vain kasvoi. Kaivoin karkkikaapista vielä lapsille ostetun vaahtokarkkipussin josta pistelin poskeeni reilun puoli pussia, mies kun halusi loput.

Tässä vaiheessa olin jo niin ärsyyntynyt, että en osannut muuta kuin kiukutella ja kaikki vaan ahdisti miljoona kertaa enemmän kuin kertaakaan tällä viikolla. Olin NIIN pettynyt itseeni. Nukkumaankäydessä sydän tahtoi taas tulla ulos rinnasta, mahaa särki ja oli puoliksi räjähtämäisillään. Kaiken lisäksi kello oli jo 01.27 kun tulin sänkyyn, enkä saanut hyvää asentoa vaikka kuinka pyörin, jalatkin oli levottomat. Ärsytti, ahdisti ja vitutti aivan kaikki.

Näin koko viime yön unia räjähtelyistä, tulipaloista ja hädästä, olin siis jo herätessäni tarpeeksi huonolla tuulella. Kun vihdoin pääsin salille, jaksoin hädin tuskin tehdä crossarilla puolta tuntia. Vähän väliä piti lepuutella ja mietin että tää on ihan paskaa! Keho oli yksinkertaisesti niin tukossa, että mitään en saanut irti vaikka kuinka yritin.
Viimeisenä kävin venyttelyssä. Menin, ajattelematta asiaa, sellaiselle paikalle missä kukaan ei ollut edessäni ja minulla oli suora näkyvyys peiliin. VIRHE! Käytin koko venyttelyajan siihen, että katsoin itseäni peilistä erilaisissa venyttelyasennoissa ja voin näkemästäni pahoin. Yhtä pitkän kuin leveänkin vartalon päällä keikkuu leveä pää ison kaksoisleuan kera, joka pääsi oikeuksiinsa pusertaessani itseäni mitä omituisimpiin asentoihin. Siinä missä voisi olla kokooni nähden isot rinnat, on vain kaksi pientä surkeaa päärynän näköistä juttua ja niiden alla tooooooooooodella valtava mahamakkara, joka pullistuu vartalosta eri suuntiin ja lepää valtavana kasana tukkireisieni päällä. Sillä hetkellä halveksin itseäni todella paljon. Miksi olen tällainen? Miksi en saa otettua tätä kaikkea ylimääräistä pois, joka ei ole minua? Itkettää.

Vapaapäivä

On niin hyvä olo! Asiat tuntuvat valoisammilta ja helpommilta kuin vielä pari viikkoa sitten. Kunpa tämä olo pysyisi muistissani silläkin hetkellä, kun tuntuu että pitäisi syödä kaksin käsin. Blogin pitäminen ja salilla käynti on nostanut taistelutahtoani huomattavasti ja tällä hetkellä on olo, että pärjään. Olen hetkellisesti normaali, sillä tavalla kuin kaikki muutkin.

Tänään kävin syömässä ravintolassa. Tiedän, että ravintolaruuat pitävät sisällään monenmonituista kilokaloria, mutta mieleeni ei ikinä ole tullut että katsoisin netistä syömäni annoksen kalorit. Tänään sen tein ja meinasin nielaista teet väärään kurkkuun. Annoksissa oli poikkeuksetta 1000-2000 kcal ja rasvamäärät huiteli pitkälle yli 100g:ssa. HUH! Syömäni ruoka sisälsi 1000kcal. Löysin luettelosta kaksi vaihtoehtoa joista toisessa oli vähän alle, ja toisessa vähän päälle 600kcal. Valitsen seuraavan kerran niistä siis jomman kumman.
Eipä sillä, yleensä ravintolassa käydään harvoin, ja silloin kun sinne mennään, ei ole mitään järkeä laskea minkään kaloreita. Minun ahmintakausiini kuitenkin kuuluu runsas ravintolaruuan kulutus, parhaimmillaan alku-, pää- ja jälkiruokineen. Ensinnäkin tuhlaan siihen paljon rahaa, toisekseen syön kertaistumalta monen päivän energiatarpeen edestä. Ja kun on alkuun päästy, niin mahaan uppoaa sen jälkeen myös ne normi sipsi/karkkimätötkin. Stupid, or what?

Kohta olen lähdössä elokuviin. Huvikseni mittasin pussiin pienen määrän karkkia ja sipsiä. Siitäkin sain yhteismääräksi 1000kcal. Normaalisti, ilman ahmintakautta, söisin tuon määrän kolminkertaisesti. Aivan hulluja lukuja! Vielä sekin päivä on edessä, kun vähennän herkkujen syöntiä  enemmälti, niin ehkä näistä luvuista alkaa itämään ajatus miten järkeistän syömisiäni sen tultua ajankohtaiseksi. Nyt olen edelleen tyytyväinen, että en ahmi. 
Normaali kotiruoka lautasmallin mukaan on mielestäni parhain tapa laihtua, ainakin henkilöllä joka on ahmintaan taipuvainen. Ei tarvitse laskea ja säännöstellä, on vapaus syödä monipuolisesti, jolloin ei tule tarvetta ahmia kaikkea sitä, mistä on dietin aikana kieltäytynyt. 

Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.

Addikti

Päivät 2 ja 3 sujuivat jälleen ilman syöminkejä. Monen monta terveellistä valintaa on tullut tehtyä ja liikuntaa järkevästi harrastettua. Herkkuja olen myös syönyt, vähän kuin ohimennen. Ei niin, että enkö olisi tajunnut mitä teen tai kiinnittänyt siihen huomiota, vaan niin, että en ole tehnyt siitä ahdistunutta mörköä pääni sisällä. Olen onnistunut olla ajattelematta herkkujen syömistä maailman negatiivisempana asiana. Vaakakin kertoi aamulla, että ahminta on tältä erää taltutettu, 135,8kg komeili lukemissa.

Hyvä minä! Yksi askel eteenpäin.

Keskittyessäni herkkujen ahmintaan paikkaan sillä yleensä jotain. Se on kuin laastari pikkulapsen polvessa, joka auttaa murheessa. Tätä laastaria ei vain kehtaa esitellä pihan muille lapsille yhtä ylpeänä. Yleensä laastarilla kuitenkin on tapana parantaa niin, ettei mitään ole lopulta nähtävissä, tässä tulos on täysin päinvastainen, oikeastaan tämä laastari sairastuttaa vain entistä enemmän.

Olen kerran aikaisemmin onnistunut laihduttamaan reilu 40kg. Sillä kerralla en käsitellyt päänsisäisiä oloja ja tuntemuksia juuri ollenkaan. Paahdoin vain menemään, repien itseäni vain enemmän ja enemmän rikki. Kanavoin syömisestä tulevan hyvänolontunteen seuraavaan kohteeseen, joten pian olin addiktoitunut erilaisiin liikuntalajeihin ja rakkaudenkohteiden etsimiseen. Hyvin hyvin kuluttavaa ja väärin!! Siinä oltiin sitten ensimmäisen pysähdyksen äärellä ja masennuksen oireet tulivat kuvioihin mukaan. En todellakaan löytänyt keskitietä, vaan paahdoin oikealta kaistalta suoraan vasemmalle ja siitä suoraan ojaan.

Elämä rauhoittui tavattuani mieheni ja ruvettuani odottamaan toista lasta. Syömingit tulivat jälleen mukaan kuvioihin, liikuntakin jäi kokonaan. Oli kiva syödä, kun oli kivaa! Addiktoiduin jälleen ruokaan ja kilot tulivat ryminällä takaisin muutamien lisäkilojen kera. Vasemmalta kaistalta suoraan oikealle, ja ojaan.

Koko elämäni ajan olen elänyt näissä asioissa "väärällä tavalla". Täysiä, tai ei ollenkaan. Pikku hiljaa ymmärrykseeni alkaa painautua ajatus eheytymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Nyt olen siihen valmis!

Maanantai

Ruoka. Ilman sitä en voi elää, myöskään sen kanssa en voi elää. Liian vaikea asia käsiteltäväksi ihmiselle, jolla on ongelmia pitäytyä normaalikokoisissa annoksissa sekä terveellisessä ruokavaliossa.

Hyvä ruoka koostuu mielestäni rasvasta, höttöhiilihydraateista, suolasta ja reilusta määrästä kastiketta tai muuta soosia sekä rapeista, öljyssä paistetuista juureksista. Maut pitävät olla hyvin balanssissa keskenään. Yllätys, että paino hipoo tähtitieteellisiä lukemia? Niinpä, tuskin kenellekään. Aamupaino oli tänään 136,6kg ja olen nipin napin 170cm pitkä. Siinä sitä on tavoitetta kerrakseen.

Niin kuin monessa muussakin asiassa, niin myös tässäkin, olen joko supertiukka ja vartioin jokaisen puraisun kalorimääriä ja tunnen niistäkin huonoa omaatuntoa. Tai vastaavasti syön kaiken herkullisen mitä eteen sattuu. Ahmien senkin, mikä ei juuri niin edessä sattunut olemaankaan, tuntien siitäkin tietenkin huonoa omaatuntoa.

Nyt siis olisi opeteltava syömään kultaisen keskitien tapaan, tuntematta huonoa omaatuntoa. Juuri tällä hetkellä en halua syödä laihtuakseni, vaan oppiakseni normaalin syöntirytmin ja määrän. Tiedän kyllä tarkalleen mitä ja miten minun tulisi syödä, olen ahminut tästäkin aiheesta lukuisia sivuja tietoutta. Mutta kuten jokainen ahmintaan taipuvainen tietää, toteutus on varsinkin sillä hetkellä vaikeaa kun tuntuu että maha on pohjaton ja "nälkä" loppumaton.

Tänään on siis maanantai. Mielessä pyörii hykerryttävä ajatus, pystynkö olemaan koko viikon ilman ahmimista? En lupaa syödä äärimmäisen terveellisesti ja oikeaoppisesti, lupaan vain olla ahmimatta koko viikkona. Sekin olisi suuri saavutus kuukauden yhtäjaksoisen ahmimisen päätteeksi. Plussaa tietenkin terveellisistä valinnoista!

! Tsemppiä mulle !

Krapula

Edellisenä päivänä vatsaan ahdettu roska tuntuu vieläkin epämiellyttävältä koko kehossa. Niveliä särkee ja kolottaa, sydän lyö ylikierroksilla. Olen kankea ja kärttyinen. Onneksi vatsa ei enää tunnu halkeavan kahtia ja sydän pomppivan sisuksista ulos, niin kuin eilen nukkumaan käydessä. Uni on ollut katkonaista ja ahdistavan painajaismaista, nousen sängystä valmiiksi väsyneenä.

Pöydällä lojuu eilisen todistusaineisto jonka hävitän roskikseen. Muutamissa pusseissa on vielä jotain jäljellä ja emmin hetken heitänkö nekin pois vai piilotanko karkkikaappiin odottamaan. Tämä yleensä riippuu ketutuksen ja pahanolon määrästä.

Olen ahdistunut, ärtynyt ja saamaton. En jaksa hymyillä, enkä nauraa vitseille. Kulutan vapaapäiväni lähinnä sohvalla, käyttäen kaiken liikenevän voiman päässäni pyörivän oravanpyörän pysäyttämiseen. Onnistun siinä yleensä surkeasti, siinä siis onkin jo syy syödä tähän alakuloon.

Kukkuralautasellinen keitettyä makaronia ja ruokalusikallisia oivariinia. Mieleni piristyy sitä mukaa kun makaronit kiehuu hellalla. Lusikoidessani rasvaista hiilarihöttöä suuhuni, viimeinenkin pahanmielen hippunen katoaa mielestäni ja alan olla paremmalla tuulella. Jaksan innostua vähän kotitöistä ja muusta elämästä ympärilläni. Loppupäivän kulutan miettimällä "mitä sitten söisin?", ja eilinen alkaa uudestaan.

Olen käyttäytymistapojeni orja mitä syömiseen tulee. Sanotaan, että tutusta ja turvallisesta on vaikea päästä eroon, hyppy tuntemattomaan tuntuu liian pelottavalta. Miksi se on näin silloinkin, kun se tuttu ja turvallinen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta?

– Mielipuolista.

Haukkuja

Suuria ja pieniä haukkuja. Haukkuja makeasta ja suolaisesta. Vielä vähän suolaisesta, ja sitten vielä makeasta. Vieläkin vähän ja paljon sen jälkeen. Siltikin tekisi jotain vielä vähän mieli? 

Mutta ei maanantaisin. Maanantaisin juon 3 litraa vettä ja syön muka normaalisti, ainakin iltapäivään asti. Joskus jopa tiistaihin asti, jos oikein pinnistän. Nälkä ja ärsytys yltyy niin suureksi, että päätän ostaa ihan pienen patukan, sen jälkeen oikeastaan tekisikin mieli ruokaa. Mäkkäriin, kiinalaiseen, thairavintolaan vai kuitenkin heseen? Hmm… Kotonakin odottaisi lihapaketti valmistajaansa, mutta ei itse tehty paranna yhtä hyvin työpäivän jälkeistä väsymystilaa, ja kuka sen jaksaisi edes valmistaa?

Ruuan jälkeen tekeekin mieli jotain pientä makeaa, pyörähdys kaupassa ja saaliina on kassillinen herkkuja. Suklaata, sipsiä, salmiakkia, hedelmäkarkkeja, pähkinöitä ja kokista. Koskaan kun ei voi tietää mitä haluaa juuri illalla syödä, niin on hyvä varautua kaikkeen.

Kotona katselen ankean näköistä jääkaappia, katseeni ohittaa kanapaketin, ruokakerman, kasvikset ja iltapalatarpeet. Tuumaan, ettei ole mitään syötävää ja tekstaan miehelle että toisi jotain nopeaa tullessaan. Syömme siis päivälliseksi pitsaa tai mäkkäriä.

Illan tullen kaivan herkkukassin sisällön karkkikaapista, istahdan sohvalle katsomaan jotain hyvää tv-ohjelmaa tai leffaa, ja aloitan.

Onneksi olin valinnut kaikkia laatuja.