Onnistumisen riemu on huikaiseva! Tätä tunnetta olen kaivannut elämääni, toivottavasti tämä on kestävämpi olotila kuin yhden viikon mittainen, se totisesti olisi piristävää. Olen pystynyt olemaan kokonaiset 7 päivää ilman ahmintaa, ja jopa ilman ylensyöntiä! En muista koska viimeksi olisin pystynyt olemaan normaalilla ruokavaliolla näin pitkään, syödyt kaloritkin pysyivät joka päivä alle kulutuksen. Siitä täytyy olla aikaa useampia kuukausia. Voitte siis uskoa kuinka iloinen olen tästä tahdonvoiman murusesta. Tiedän, ei tämä syömishäiriö ole todellakaan selätetty, eikä parantuminen käy kädenkäänteessä vaikka olo olisikin ylivertainen. Mutta varovainen toive on, että olisin saanut pienen niskalenkin tästä hullunmyllystä. Vaa'alle nousin tänään, koska olo tuntui kevyemmältä. Lukemat ennen aamupalaa olikin 134,3kg. Miehen kanssa on menossa pieni veto, joka aloitettiin viikko sitten kun tuskailin kurjaa oloani ahmimisen jälkeen. Se, kumpi saa pudotettua 10 kg kesäkuun alkuun mennessä, saa käyttöönsä 100e omiin juttuihinsa, eli lähinnä omiin harrastuksiin.
Tämähän vaikuttaa paljon myös muuhunkin elämääni. Esimerkiksi raha-asiat ei jaksa kiinnostaa, sillä syömisiini menee kuukaudessa niin paljon rahaa, että olen jatkuvassa kädestä-suuhun kierteessä, enkä saa säästettyä senttiäkään. Ahdistusta lisää tieto siitä, että oikeasti minulla ei olisi varaa ostaa sellaisia määriä ruokaa, kuin mitä kuukaudessa ostan. Siksi saattaa mennä koko kuukausikin, etten käy kertaakaan katsomassa saldoa. Kuulen sitten viimeistään mieheltä, että olen ylittänyt tilini, tai huomaan, ettei korttini enää toimi. Tällä viikolla olen järjestellyt ja järkeistänyt raha-asioita hieman paremmalle tolalle, ja se on tuonut myös hyvää mieltä.
Tapasin reilun viikon tauon jälkeen PT:n. Juttelimme vajaa 2h ruuasta, syömisestä, eri metodeista syömisen tiedostamiseksi ja muutenkin fiiliksistä. Sovimme myös uudet tavoitteet ja teimme pikaintervalliharjoituksen, joka tulee nyt saliohjelman rinnalle. Kesää kohden harjoitus on tarkoitus siirtää tehtäväksi ulkona. Kyseessä on siis kävelyharjoitus jonka teen juoksumatolla, näin aluksi kävelen 4 min. kohtalaisella nopeudella, sen jälkeen 1,5 min. suurella nopeudella jne. Lieneekö sitten kesällä tarkoitus mennä juosten nuo pyrähdykset, en muistanut sitä kysyä.
Uusina tavoitteina minulle tuli pitää maanantaista alkaen 2 viikkoa ruokapäiväkirjaa, päivittäinen kcal määrän pitää jäädä alle 2000. Karkkipäivä olisi kerran viikossa ja sain itse päättää mitä haluaisin silloin syödä ja mistä olen valmis luopumaan. Valitsin 75g sipsiä ja suklaapatukan, luovuin limsasta ja karkeista. Sain myös vapauden valita minkälaista ruokaa syön tuon 2000kcal edestä. Valitsin vihannekset, hedelmät, lihan/kalan ja täysjyväpastan/riisin, rahkat ja marjat yms. Vaihtoehtona olisi ollut 1700kcal mäkkiruoka (olin onnistunut pääsiäisenä vetämään muunmuassa sellaisen napaani) ja puuroaamiainen/pv. Ei ollut kovin vaikea valinta, varsinkaan kun muistelen minkälaiseen oloon heräsin pääsiäissunnuntaina ja -maanantaina, kun olin ahminut lauantai ja sunnuntaipäivät sillä tavoin, että en seuraavana aamuna edes muistanut mitä kaikkea olin syönyt. Päiväkirjamerkinnöissä pääsin 4000kcal tuntumiin puolin ja toisin, mutta siinä oli vain ne mitkä muistin syöneeni, en ihmettele, vaikka kalorit olisivat olleet jopa 1000-2000 korkeammat.
Puhuimme myös urheilupsykologiasta, josta PT halusi ottaa minulle käyttöön mielikuvitusviivan. Urheilijat kuulema käyttävät tätä keinoa tyhjentääkseen mielensä turhilta ajatuksilla jotka voisivat häiritä suoritusta. He asettavat mielikuvitusviivan johonkin kohtaan ja päättävät, että kun ylitän tuon viivan, unohdan mielestäni kaikki turhat asiat. Minulla se on käytössä siten, että liimasin pinkinvärisen teipin lattiaan, jonka kohdalla minulla on vielä aikaa pysähtyä ajattelemaan miksi olen menossa jääkaapille. Tällä pyritään välttämään tiedostamaton-, sekä tunnesyönti, ja tietenkin näistä johtuvaa ahmintaa. Laitan myös keittiön seinälle listan, johon minun, tai minulle syömistä keittiöstä tuovan, tulee merkitä miksi ja mitä haki. Tämäkin lisää tietoisuutta syömiseni suhteen. Kahden viikon päästä nähdään onko näillä toimilla ollut mitään vaikutusta syömisen hallintaan. Suurin toiveeni on nyt tällä hetkellä pystyä olemaan tulevat kaksi viikkoa ilman syöpöttelyjä, viikko on jo onnistuneesti takana.
Sain toissaviikolla aivan mielettömän oivalluksen yksien salitreenien jälkeen. Olen ollut koko elämäni vailla jotain sellaista mistä tykkäisin oikein kovasti ja missä olisin hyvä. Yhtäkkiä sitten tajusin, että liikunta on minulle juuri tuollainen asia. Sikäli ehkä vähän ironista, että olen tämän kokoinen ja ollut liikkumaton ihminen suurimman osaa elämästäni, mutta joka kerta kun aloitan liikuntaharrastuksen olen onnellinen ja mietin, että tätä haluaisin tehdä aina. Minulle ei ole hankalaa eikä epämiellyttävää harrastaa liikuntaa, rakastan sitä puhdistavaa tunnetta kun hiki tippuu ja hengästyttää. Treenien ja suihkun jälkeen olo on todella euforinen, tuntuu että pystyn mihin vain. Päämääränäni on päästä siihen kuntoon, että pystyn aloittamaan polven ja nilkan puolesta tanssin, se on ehkäpä toiseksi parasta maailmassa mitä teidän.
Tervetuloa uusille lukijoille! :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 8. huhtikuuta 2013
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Miltä tuntuu?
Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Ruokapäiväkirja
Olen pitänyt keskiviikosta asti ruokapäiväkirjaa PT:n pyynnöstä. Päivittäiset kalorimäärät pyörii siellä 3000kcal kieppeillä *°@^*#"&%!!. Salilla olen kuluttanut sykemittarin mukaan 1000kcal:n molemmin puolin per käynti. Toissaviikolla kävin liikkumassa viitenä päivänä, viime viikolla kävin neljänä päivänä, joten olen ihan mukavasti päässyt käymään ja saanut aikaa järjestymään. Aiemminhan suurinpana syynä liikkumattomuuteen oli ajanpuute, mukamas.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Musiikkia korvilleni
Onpahan ollut hulinaa ja menoa nämä kaksi viimeistä päivää. Mukavaa, että joskus on puuhaa vaikka muille jakaa, ja joskus saa vaan rötvätä sohvalla ja haukotella.
Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.
Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.
Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa
ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!
Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.
Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.
Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa
David Guettaa
vanhaa Röyksoppia
ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Onnistumisia
Mennyt viikko on ollut hyvin antoisa. Olen tehnyt hyviä oivalluksia ruuan suhteen, saanut päässä pyörivän oravanpyörän hidastumaan, liikkunut, vahvistunut ja olen hymyillyt pitkästä aikaa aidosti. On tuntunut itsevarmemmalta ja vahvemmalta persoonalta. Lisäksi on menossa seitsemäs päivä ilman ahmintaa.
Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!
Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.
Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!
Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.
torstai 28. helmikuuta 2013
Addikti
Päivät 2 ja 3 sujuivat jälleen ilman syöminkejä. Monen monta terveellistä valintaa on tullut tehtyä ja liikuntaa järkevästi harrastettua. Herkkuja olen myös syönyt, vähän kuin ohimennen. Ei niin, että enkö olisi tajunnut mitä teen tai kiinnittänyt siihen huomiota, vaan niin, että en ole tehnyt siitä ahdistunutta mörköä pääni sisällä. Olen onnistunut olla ajattelematta herkkujen syömistä maailman negatiivisempana asiana. Vaakakin kertoi aamulla, että ahminta on tältä erää taltutettu, 135,8kg komeili lukemissa.
Hyvä minä! Yksi askel eteenpäin.
Keskittyessäni herkkujen ahmintaan paikkaan sillä yleensä jotain. Se on kuin laastari pikkulapsen polvessa, joka auttaa murheessa. Tätä laastaria ei vain kehtaa esitellä pihan muille lapsille yhtä ylpeänä. Yleensä laastarilla kuitenkin on tapana parantaa niin, ettei mitään ole lopulta nähtävissä, tässä tulos on täysin päinvastainen, oikeastaan tämä laastari sairastuttaa vain entistä enemmän.
Olen kerran aikaisemmin onnistunut laihduttamaan reilu 40kg. Sillä kerralla en käsitellyt päänsisäisiä oloja ja tuntemuksia juuri ollenkaan. Paahdoin vain menemään, repien itseäni vain enemmän ja enemmän rikki. Kanavoin syömisestä tulevan hyvänolontunteen seuraavaan kohteeseen, joten pian olin addiktoitunut erilaisiin liikuntalajeihin ja rakkaudenkohteiden etsimiseen. Hyvin hyvin kuluttavaa ja väärin!! Siinä oltiin sitten ensimmäisen pysähdyksen äärellä ja masennuksen oireet tulivat kuvioihin mukaan. En todellakaan löytänyt keskitietä, vaan paahdoin oikealta kaistalta suoraan vasemmalle ja siitä suoraan ojaan.
Elämä rauhoittui tavattuani mieheni ja ruvettuani odottamaan toista lasta. Syömingit tulivat jälleen mukaan kuvioihin, liikuntakin jäi kokonaan. Oli kiva syödä, kun oli kivaa! Addiktoiduin jälleen ruokaan ja kilot tulivat ryminällä takaisin muutamien lisäkilojen kera. Vasemmalta kaistalta suoraan oikealle, ja ojaan.
Koko elämäni ajan olen elänyt näissä asioissa "väärällä tavalla". Täysiä, tai ei ollenkaan. Pikku hiljaa ymmärrykseeni alkaa painautua ajatus eheytymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Nyt olen siihen valmis!
Hyvä minä! Yksi askel eteenpäin.
Keskittyessäni herkkujen ahmintaan paikkaan sillä yleensä jotain. Se on kuin laastari pikkulapsen polvessa, joka auttaa murheessa. Tätä laastaria ei vain kehtaa esitellä pihan muille lapsille yhtä ylpeänä. Yleensä laastarilla kuitenkin on tapana parantaa niin, ettei mitään ole lopulta nähtävissä, tässä tulos on täysin päinvastainen, oikeastaan tämä laastari sairastuttaa vain entistä enemmän.
Olen kerran aikaisemmin onnistunut laihduttamaan reilu 40kg. Sillä kerralla en käsitellyt päänsisäisiä oloja ja tuntemuksia juuri ollenkaan. Paahdoin vain menemään, repien itseäni vain enemmän ja enemmän rikki. Kanavoin syömisestä tulevan hyvänolontunteen seuraavaan kohteeseen, joten pian olin addiktoitunut erilaisiin liikuntalajeihin ja rakkaudenkohteiden etsimiseen. Hyvin hyvin kuluttavaa ja väärin!! Siinä oltiin sitten ensimmäisen pysähdyksen äärellä ja masennuksen oireet tulivat kuvioihin mukaan. En todellakaan löytänyt keskitietä, vaan paahdoin oikealta kaistalta suoraan vasemmalle ja siitä suoraan ojaan.
Elämä rauhoittui tavattuani mieheni ja ruvettuani odottamaan toista lasta. Syömingit tulivat jälleen mukaan kuvioihin, liikuntakin jäi kokonaan. Oli kiva syödä, kun oli kivaa! Addiktoiduin jälleen ruokaan ja kilot tulivat ryminällä takaisin muutamien lisäkilojen kera. Vasemmalta kaistalta suoraan oikealle, ja ojaan.
Koko elämäni ajan olen elänyt näissä asioissa "väärällä tavalla". Täysiä, tai ei ollenkaan. Pikku hiljaa ymmärrykseeni alkaa painautua ajatus eheytymisestä ja elämän normalisoitumisesta. Nyt olen siihen valmis!
tiistai 26. helmikuuta 2013
Liikakilojen liikuttelua
Hahaa! Päivä 1 selvitty ilman ahmimista. Voi että olen hyvä kun onnistuin! Vaikka eilen kirjoitinkin tavoitteestani olla koko viikko ahmimatta, niin silti etenen päivä kerrallaan ja olen tyytyväinen jokaisesta päivästä ilman hallitsematonta syömistä. Toivon, että tuntojen purku tänne blogiin edesauttaa pääsemään tasapainoon päänsisäisessä kamppailussa ja oravanpyörässä.
Olen aina rakastanut omaehtoista liikuntaa. Koululiikunta sen sijaan oli painajaista. Olin useimmiten kahden viimeisen joukossa joukkueiden valinnassa, kukaan kun ei halunnut lihavaa lasta pilaamaan oman joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tilanne oli aina yhtä nöyryyttävä ja näytti selvästi sen paikan mihin kuuluin. Kynnysmatoksi.
Ostin viikko sitten jäsenyyden kuntosalille. Tilanne oli pelottava, jouduinhan sitoutumaan vuodeksi johonkin jonka saatan seuraavan ahmintajakson aikana unohtaa olevan olemassa. Lenkkeily- ja jumppakärpänen on puraissut minua lukemattomat kerrat, mutta yhtä monta kertaa homma on loppunut kuin seinään noin viikon-kahden kuluessa. Miksi harrastaa kuntoilua, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun vetää herkkuja kaksin käsin? Juuri tuohon ajattelutapaan aion tehdä nyt muutoksen. Liikunta tuo hyvänolontunteen ja virkeyttä keskellä ahmintaakin, joten tahdon jatkaa salilla käyntiä syömingeistä huolimatta.
Tässäkin asiassa olen joko tai -ihminen. Joko liikun ihan hulluna, niin että jokaisen lenkin jälkeen jalat on muussia ja henkinen väsymys on vielä pahempaa kuin fyysinen, sillä ajattelu "en pysty, jaksa enkä osaa" vie viimeisenkin nautinnon tekemisestä. Toisessa ääripäässä liikkuminen rajoittuu sohvalla kyljen kääntämiseen. Tästä toimintatavasta eroon pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, mutta aion onnistua löytämään tässäkin asiassa sen kultaisen keskitien.
Olen aina rakastanut omaehtoista liikuntaa. Koululiikunta sen sijaan oli painajaista. Olin useimmiten kahden viimeisen joukossa joukkueiden valinnassa, kukaan kun ei halunnut lihavaa lasta pilaamaan oman joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tilanne oli aina yhtä nöyryyttävä ja näytti selvästi sen paikan mihin kuuluin. Kynnysmatoksi.
Ostin viikko sitten jäsenyyden kuntosalille. Tilanne oli pelottava, jouduinhan sitoutumaan vuodeksi johonkin jonka saatan seuraavan ahmintajakson aikana unohtaa olevan olemassa. Lenkkeily- ja jumppakärpänen on puraissut minua lukemattomat kerrat, mutta yhtä monta kertaa homma on loppunut kuin seinään noin viikon-kahden kuluessa. Miksi harrastaa kuntoilua, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun vetää herkkuja kaksin käsin? Juuri tuohon ajattelutapaan aion tehdä nyt muutoksen. Liikunta tuo hyvänolontunteen ja virkeyttä keskellä ahmintaakin, joten tahdon jatkaa salilla käyntiä syömingeistä huolimatta.
Tässäkin asiassa olen joko tai -ihminen. Joko liikun ihan hulluna, niin että jokaisen lenkin jälkeen jalat on muussia ja henkinen väsymys on vielä pahempaa kuin fyysinen, sillä ajattelu "en pysty, jaksa enkä osaa" vie viimeisenkin nautinnon tekemisestä. Toisessa ääripäässä liikkuminen rajoittuu sohvalla kyljen kääntämiseen. Tästä toimintatavasta eroon pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, mutta aion onnistua löytämään tässäkin asiassa sen kultaisen keskitien.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)