Tuokaa lisää ruokaa!

Sitten niin. Tänään en mahtunut kunnolla vatsalihaskoneeseen. Makkarat otti vastaan kyljissä kun yritin epätoivon vimmalla vääntäytyä oikeaan asentoon sen vehkeen kanssa. Arvaatteko, että on saattanut mennä vähän ahminnan puolelle? Kaikki on kelvannut, mitä käteen on osunut. Kilojakin näytti tulleen kaksi lisää. Tyhmä minä, kun meninkin koko vaakaan. Ikinä, ikinä, ei pitäisi nousta siihen silloin kun tiedän, ettei se ainakaan ole voinut laskea. Jostain syystä yritän kuitenkin miettiä, että ehkä en olekaan ihan niin paljon syönyt kuin on tuntunut. Itsensäpetosta parhaimmillaan.

Tänään olen väsynyt muunmuassa tähän syömiseen, sitten kun, ja vielä tämän kerran -ajatteluun, paksulta tuntumiseen, kaksoisleukaani, ylikasvaneisiin hiuksiini, paksuihin ja rumiin ranteisiini. Tällaisina päivinä pystyn hallitsemaan syömistä johonkin pisteeseen asti, sillä noiden ajatusten mukana saan hieman järkeä päähäni. Mutta kun tunne menee ohi ja olen iloisempi, sama meno saattaa jatkua edelleen. Kyllä sitä on kummallinen mieli ihmisellä.

Mieheni tuossa teki viikolla aika metkan havainnon. Kaikki muistoni lapsuudesta ja nuoruudesta liittyvät tavalla tai toisella ruokaan. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, asia todellakin on niin. Muistan monia asioita juuri sen takia, että minulla on ollut tietty tunnetila syödyn ruuan vuoksi. Esimerkiksi kyläpaikan mukavuuden ja viihtyvyyden määritteli se, kuinka hyvät tarjoilut siellä tulisi olemaan. Mielestäni oli epämiellyttävää lähteä kylään, jos tiesin tarjolla olevan vain tyyliin kuivaa pullaa ja pahoja pipareita. Tällöin olin vihainen jo lähtövaiheessa. Jos taas tiesin kyläpaikassa olevan hyvät tarjoilut pöydät notkuen, olin innoissani lähdössä mukaan. Kyläpaikoista poislähtiessä olo oli tympääntynyt ja kiukkuinen tarjoilun ollessa huonoa. Joskus harvoin saatoimme huvitella, ja käydä nakkarin kautta, olo oli kerrasta parempi ja iloinen. Taasen jos maha oli ähkyssä hyviä tarjoiluja, olin hyvilläni ja iloinen. Parasta oli, kun meille tuli vieraita, silloin äiti pisti pöydän koreaksi. Siinä oli jos jonkinmoista sorttia ja kaikki niin niin hyviä.

Juhlapyhät muistan siitä, että silloin sai syödä karkkia, sipsiä ja ruokaa mielinmäärin. Esimerkiksi jouluista en muista niinkään mitä lahjoja olen milloinkin saanut, mutta muistan kuinka hyvää ruoka oli. Kuinka valvoin ja söin suklaata kinkkua paistettaessa ja ne ensimmäiset maistiaiset uunista ottamisen jälkeen. Jouluaattoiltana tein ison kattilallisen poppareita järkyttävän isossa voimäärässä, söin ne uutta kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, puhtaassa, hämärässä ja hyasintilta tuoksuvassa huoneessani. Rentoutuminen ja hyvänolon tunne oli totaalinen. Yön tunteina ahdoin vielä mahaani ruisvuokaleipää, oivariinia ja omatekemää savulohta sekä kinkkua sinapilla. Olin, ja olen hyvin tarkka edelleenkin, mitä tuotteita haluan juuri jouluna syödä. Vähän sinnepäin ei kelpaa.

Ehkäpä muillakin, normaalisti ruokaan suhtautuvilla ihmisillä on samanlaisia ruokamuistoja, mutta jotenkin tuosta tekee itseni kohdalla kieroutuneeksi sen, kuinka jokaista asiaa ja muistoa on siivittänyt aina ruoka. Kohokohdat oli aina siinä syömisessä, jonka mukaan tunnetilani on kulloinkin määräytynyt. Äh, tunnen itseni ihan sekopäiseksi. Miksen vaan pysty päättämään, että nyt tästä lähdin syön normaalisti? Ei tästä maasta ruoka ihan heti lopu kesken, että sen takia pitäisi syödä jokainen eteentuleva lihakimpale.

Kipuilua

Torstaina PT:n kanssa tehdyn salitreenin jälkeen jalat oli hyytelöä ja seuraavana päivänä tiesi tehneensä kyykkäyksiä voimatangon kanssa, sekä syviä vatsalihasliikkeitä jumppapallon kanssa. Saliohjelma oli hyväntuntuinen, eikä siinä ollut liikkeitä mistä en olisi pitänyt. Ohjelma ei ole vielä liian vaativa, mutta kuitenkin sellainen, että joudun tekemään sen kanssa töitä. Sain myös huomata, että en ole pelkkää luuta ja läskiä, vaan löytyy minulta ihan kivasti myös lihasta, sillä sain tehdä liikkeitä aika isoilla painoilla, jotta ne tuntui edes jossain.

Torstai-iltana olkapää ilmoitteli itsestään. Vanha vaiva, joka on tullut työnteon ohessa välillä hyvinkin tutuksi. Kun rasitan käsivarsia/olkapäitä menee ilmeisesti hermot olkapäistä pinteeseen, jolloin kipu on aika sietämätöntä. Istuin sitten päivystyksessä useamman tunnin odottamassa reseptimääräystä lihasrelaksanteille. Ne mitkä minulla on ollut käytössä, eivät oikein enää tehoa pahimpaan särkyyn. Liekö punnerrukset ollut syynä tuohon kipuiluun, vai kenties liian monet toistot. Mene ja tiedä, mutta katsomme huomenna niitä käsillä tehtäviä sarjoja uudelleen, että miten voidaan välttää jatkossa tuo kipu. 

Viikonloppuna oli leipomisurakkaa, sekä kivusta toipumista. Tässä oli taas oiva syy syödä mitä huvitti ja koska huvitti. Kipeänähän saa syödä, kun on niin kamalan huono mielikin, eikä leipoessa kerkeä enää ruokia laitella, joten lennosta vaan jotain suuhun. Joo, no kyllä oli eilen illalla olokin sitten sen mukainen. Odotin hartaudella tämän päivän tuloa, jotta arki taas alkaisi. Jossain vaiheessa vieroitan itseni tuosta lohtusyömisestä. Vaikkei tekisi edes mitään erikoista mieli, niin silti on vaan syötävä kun on niin kipeä olo. Miksi ihmeessä? Pitäisi vain keksiä mitä silloin tekee syömisen sijasta. Liikkua kun ei voi, jos on ihan oikeasti kipeä, elokuvaan ei välttämättä jaksa keskittyä säryn vuoksi... No ehkä lukeminen voisi olla sellainen? Tai voisihan sitä jotain napostella, miksei se siis olisi vihanneslautanen. Mutta miksi mun olisi kuitenkaan se sairastaminen yhdistettävä siihen syömiseen? 

Ideoita otetaan vastaan, mitä itse teet kun olet kipeä ja kaipaat lohdutusta?

Tänään vietän vapaapäivää ja koitin aamupalaksi PT:n suosittelemaa smoothieta, johon tuli maitoa, rahkaa, banaani ja Herbalifen suklaanmakuista proteiinijauhetta. Olen syönyt tuota Herban suklaanmakuista jauhetta joitain vuosia sitten, ja täytyy kyllä sanoa, että maku on muuttunut parempaan suuntaan, ei ollut enää yhtään niin jauhoinen kuin silloin aikoinaan. Siltikin minulla meni sen puolen litran juoman juomiseen puoli tuntia aikaa. Ei siis mitenkään kovin nopea aamupala, vaikka se nimenomaan oli tarkoitettu sellaiseksi. Taidan jatkossa käyttää joko PROfeelin tai skyrin rahkoja, ne uppoaa paremmin klo 5 aikaan aamulla. Tosin smoothie piti selkeästi pidempään nälän loitolla, kuin nuo rahkat. 

Olen muutenkin jaksanut olla ahkerana, tein heti aamusta kaksi ruokaa valmiiksi ja sain väsättyä salaatinkin lounaalle. Kivaa, että jääkaapista löytyy valmista omatekemää ruokaa. Tänään täytyy käydä vielä kaupassa ja ostaa loppuviikollekin ruoka-ainekset. Vettäkin olen kerennyt jo hörppiä 1,5 litran edestä ja kohta menen välipalalle.

Ihanan normaalia!

Ruokapäiväkirja

Olen pitänyt keskiviikosta asti ruokapäiväkirjaa PT:n pyynnöstä. Päivittäiset kalorimäärät pyörii siellä 3000kcal kieppeillä *°@^*#"&%!!. Salilla olen kuluttanut sykemittarin mukaan 1000kcal:n molemmin puolin per käynti. Toissaviikolla kävin liikkumassa viitenä päivänä, viime viikolla kävin neljänä päivänä, joten olen ihan mukavasti päässyt käymään ja saanut aikaa järjestymään. Aiemminhan suurinpana syynä liikkumattomuuteen oli ajanpuute, mukamas.

Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.

Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.

En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.

Musiikkia korvilleni

Onpahan ollut hulinaa ja menoa nämä kaksi viimeistä päivää. Mukavaa, että joskus on puuhaa vaikka muille jakaa, ja joskus saa vaan rötvätä sohvalla ja haukotella.

Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.

Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.

Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa

David Guettaa

vanhaa Röyksoppia 

ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!

Personal trainer

Eilen pitkäaikaisesta haaveestani saada oma personal trainer, tuli vihdoin totta. Satuin pääsemään sellaisen henkilön kanssa juttusille, jolla on kokemusta sairaalloisen ylipainoisen ihmisen kanssa työskentelystä, joten hän on keskittynyt myös päänsisäisiin tuntemuksiin. Se on minun tapauksessani tosi tärkeää. Odotan innolla ensiviikolla olevia ensimmäisiä tunteja jolloin tehdään kehonkoostumusmittaus, joka saattaapi olla aika karua luettavaa, sekä saliohjelma. Nythän olen ollut salilla omaksi iloksi hetkuttelemassa niitä vempeleitä, joten on hyvä saada ohjeita mitä niillä oikeasti pitää tehdä. Ison lovenhan tuo palkkaan tekee, mutta säästän sen summan todennäköisesti ruokalaskussa sitä mukaa kun ruokavalio muuttuu parempaan suuntaan.

Oliko yllätys, että tätä iloista tapahtumaa piti tietenkin juhlia pussillisella sipsejä ja levyllisellä suklaata? Sairaan kaunis mieli taas näyttää kykynsä ja pitää otteessaan. Noh, kunhan vain ahmiminen jäisi tältä viikolta jo pois, niin ei muulla väliä. Tänään kun crossari kulki kevyesti yhtäjaksoisesti tunnin ajan, niin sain jo paremman mielen itselleni. Sen päälle vielä vähän salia, niin aiai!

Tänään sain ensimmäiset rekisteröityneet lukijatkin, kiitos teille! :)

Rantapallo

Ai että sentään! Ei olisi pitänyt taas nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tosi tyylikkäästi vedin penkin alle koko eilisen illan. Kävin kylässä, ja tarjolla oli sen seitsemää sorttia. Makeista jutuista en niin välitä, joten ei niiden kanssa mitään ongelmaa, mutta söin niin helvetin paljon riisipiirakoita munavoin, erilaisten metwurstien ja kasviksien kanssa, sipsiä, dippiä ja limsaa. Voi luoja mikä hävetys kun en meinannut saada sitä syömistä loppumaan! Kotimatkan ajattelin vain, mitä kaikkea vielä söisin ja päädyin pitsaan, joka oli pahaa. Todella raivostuttavaa. Mieleni teki myös suklaata, ja ainoa mitä oli saatavilla, eli fazerin patukka sitruunatäytteellä, maistui sekin niin pahalta että heitin sen roskiin ja siitäkös ärsytys vain kasvoi. Kaivoin karkkikaapista vielä lapsille ostetun vaahtokarkkipussin josta pistelin poskeeni reilun puoli pussia, mies kun halusi loput.

Tässä vaiheessa olin jo niin ärsyyntynyt, että en osannut muuta kuin kiukutella ja kaikki vaan ahdisti miljoona kertaa enemmän kuin kertaakaan tällä viikolla. Olin NIIN pettynyt itseeni. Nukkumaankäydessä sydän tahtoi taas tulla ulos rinnasta, mahaa särki ja oli puoliksi räjähtämäisillään. Kaiken lisäksi kello oli jo 01.27 kun tulin sänkyyn, enkä saanut hyvää asentoa vaikka kuinka pyörin, jalatkin oli levottomat. Ärsytti, ahdisti ja vitutti aivan kaikki.

Näin koko viime yön unia räjähtelyistä, tulipaloista ja hädästä, olin siis jo herätessäni tarpeeksi huonolla tuulella. Kun vihdoin pääsin salille, jaksoin hädin tuskin tehdä crossarilla puolta tuntia. Vähän väliä piti lepuutella ja mietin että tää on ihan paskaa! Keho oli yksinkertaisesti niin tukossa, että mitään en saanut irti vaikka kuinka yritin.
Viimeisenä kävin venyttelyssä. Menin, ajattelematta asiaa, sellaiselle paikalle missä kukaan ei ollut edessäni ja minulla oli suora näkyvyys peiliin. VIRHE! Käytin koko venyttelyajan siihen, että katsoin itseäni peilistä erilaisissa venyttelyasennoissa ja voin näkemästäni pahoin. Yhtä pitkän kuin leveänkin vartalon päällä keikkuu leveä pää ison kaksoisleuan kera, joka pääsi oikeuksiinsa pusertaessani itseäni mitä omituisimpiin asentoihin. Siinä missä voisi olla kokooni nähden isot rinnat, on vain kaksi pientä surkeaa päärynän näköistä juttua ja niiden alla tooooooooooodella valtava mahamakkara, joka pullistuu vartalosta eri suuntiin ja lepää valtavana kasana tukkireisieni päällä. Sillä hetkellä halveksin itseäni todella paljon. Miksi olen tällainen? Miksi en saa otettua tätä kaikkea ylimääräistä pois, joka ei ole minua? Itkettää.

Onnistumisia

Mennyt viikko on ollut hyvin antoisa. Olen tehnyt hyviä oivalluksia ruuan suhteen, saanut päässä pyörivän oravanpyörän hidastumaan, liikkunut, vahvistunut ja olen hymyillyt pitkästä aikaa aidosti. On tuntunut itsevarmemmalta ja vahvemmalta persoonalta. Lisäksi on menossa seitsemäs päivä ilman ahmintaa.

Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!

Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.

Liikakilojen liikuttelua

Hahaa! Päivä 1 selvitty ilman ahmimista. Voi että olen hyvä kun onnistuin! Vaikka eilen kirjoitinkin tavoitteestani olla koko viikko ahmimatta, niin silti etenen päivä kerrallaan ja olen tyytyväinen jokaisesta päivästä ilman hallitsematonta syömistä. Toivon, että tuntojen purku tänne blogiin edesauttaa pääsemään tasapainoon päänsisäisessä kamppailussa ja oravanpyörässä.

Olen aina rakastanut omaehtoista liikuntaa. Koululiikunta sen sijaan oli painajaista. Olin useimmiten kahden viimeisen joukossa joukkueiden valinnassa, kukaan kun ei halunnut lihavaa lasta pilaamaan oman joukkueen mahdollisuuksia voittoon. Tilanne oli aina yhtä nöyryyttävä ja näytti selvästi sen paikan mihin kuuluin. Kynnysmatoksi.

Ostin viikko sitten jäsenyyden kuntosalille. Tilanne oli pelottava, jouduinhan sitoutumaan vuodeksi johonkin jonka saatan seuraavan ahmintajakson aikana unohtaa olevan olemassa. Lenkkeily- ja jumppakärpänen on puraissut minua lukemattomat kerrat, mutta yhtä monta kertaa homma on loppunut kuin seinään noin viikon-kahden kuluessa. Miksi harrastaa kuntoilua, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun vetää herkkuja kaksin käsin? Juuri tuohon ajattelutapaan aion tehdä nyt muutoksen. Liikunta tuo hyvänolontunteen ja virkeyttä keskellä ahmintaakin, joten tahdon jatkaa salilla käyntiä syömingeistä huolimatta.

Tässäkin asiassa olen joko tai -ihminen. Joko liikun ihan hulluna, niin että jokaisen lenkin jälkeen jalat on muussia ja henkinen väsymys on vielä pahempaa kuin fyysinen, sillä ajattelu "en pysty, jaksa enkä osaa" vie viimeisenkin nautinnon tekemisestä. Toisessa ääripäässä liikkuminen rajoittuu sohvalla kyljen kääntämiseen. Tästä toimintatavasta eroon pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, mutta aion onnistua löytämään tässäkin asiassa sen kultaisen keskitien.