Ensimmäinen päivä koulussa oli jännittävä. Isäni vei minut turvallisesti kouluun ja odotin innoissani uusiin kavereihin tutustumista ja tietenkin ensimmäisiä koulukirjoja ja läksyjä. Ensimmäisellä välitunnilla olin yksin keinumassa, kun luokseni tuli tummahiuksinen tyttö kysyen nimeäni ja kuulumisia. Välitunnin jälkeen ajattelin ilahtuneena saaneeni ensimmäisen kaverin.
Kuinka väärässä olinkaan.
En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.
Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.
Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.
Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.
Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti