Sitten niin. Tänään en mahtunut kunnolla vatsalihaskoneeseen. Makkarat otti vastaan kyljissä kun yritin epätoivon vimmalla vääntäytyä oikeaan asentoon sen vehkeen kanssa. Arvaatteko, että on saattanut mennä vähän ahminnan puolelle? Kaikki on kelvannut, mitä käteen on osunut. Kilojakin näytti tulleen kaksi lisää. Tyhmä minä, kun meninkin koko vaakaan. Ikinä, ikinä, ei pitäisi nousta siihen silloin kun tiedän, ettei se ainakaan ole voinut laskea. Jostain syystä yritän kuitenkin miettiä, että ehkä en olekaan ihan niin paljon syönyt kuin on tuntunut. Itsensäpetosta parhaimmillaan.
Tänään olen väsynyt muunmuassa tähän syömiseen, sitten kun, ja vielä tämän kerran -ajatteluun, paksulta tuntumiseen, kaksoisleukaani, ylikasvaneisiin hiuksiini, paksuihin ja rumiin ranteisiini. Tällaisina päivinä pystyn hallitsemaan syömistä johonkin pisteeseen asti, sillä noiden ajatusten mukana saan hieman järkeä päähäni. Mutta kun tunne menee ohi ja olen iloisempi, sama meno saattaa jatkua edelleen. Kyllä sitä on kummallinen mieli ihmisellä.
Mieheni tuossa teki viikolla aika metkan havainnon. Kaikki muistoni lapsuudesta ja nuoruudesta liittyvät tavalla tai toisella ruokaan. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, asia todellakin on niin. Muistan monia asioita juuri sen takia, että minulla on ollut tietty tunnetila syödyn ruuan vuoksi. Esimerkiksi kyläpaikan mukavuuden ja viihtyvyyden määritteli se, kuinka hyvät tarjoilut siellä tulisi olemaan. Mielestäni oli epämiellyttävää lähteä kylään, jos tiesin tarjolla olevan vain tyyliin kuivaa pullaa ja pahoja pipareita. Tällöin olin vihainen jo lähtövaiheessa. Jos taas tiesin kyläpaikassa olevan hyvät tarjoilut pöydät notkuen, olin innoissani lähdössä mukaan. Kyläpaikoista poislähtiessä olo oli tympääntynyt ja kiukkuinen tarjoilun ollessa huonoa. Joskus harvoin saatoimme huvitella, ja käydä nakkarin kautta, olo oli kerrasta parempi ja iloinen. Taasen jos maha oli ähkyssä hyviä tarjoiluja, olin hyvilläni ja iloinen. Parasta oli, kun meille tuli vieraita, silloin äiti pisti pöydän koreaksi. Siinä oli jos jonkinmoista sorttia ja kaikki niin niin hyviä.
Juhlapyhät muistan siitä, että silloin sai syödä karkkia, sipsiä ja ruokaa mielinmäärin. Esimerkiksi jouluista en muista niinkään mitä lahjoja olen milloinkin saanut, mutta muistan kuinka hyvää ruoka oli. Kuinka valvoin ja söin suklaata kinkkua paistettaessa ja ne ensimmäiset maistiaiset uunista ottamisen jälkeen. Jouluaattoiltana tein ison kattilallisen poppareita järkyttävän isossa voimäärässä, söin ne uutta kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, puhtaassa, hämärässä ja hyasintilta tuoksuvassa huoneessani. Rentoutuminen ja hyvänolon tunne oli totaalinen. Yön tunteina ahdoin vielä mahaani ruisvuokaleipää, oivariinia ja omatekemää savulohta sekä kinkkua sinapilla. Olin, ja olen hyvin tarkka edelleenkin, mitä tuotteita haluan juuri jouluna syödä. Vähän sinnepäin ei kelpaa.
Ehkäpä muillakin, normaalisti ruokaan suhtautuvilla ihmisillä on samanlaisia ruokamuistoja, mutta jotenkin tuosta tekee itseni kohdalla kieroutuneeksi sen, kuinka jokaista asiaa ja muistoa on siivittänyt aina ruoka. Kohokohdat oli aina siinä syömisessä, jonka mukaan tunnetilani on kulloinkin määräytynyt. Äh, tunnen itseni ihan sekopäiseksi. Miksen vaan pysty päättämään, että nyt tästä lähdin syön normaalisti? Ei tästä maasta ruoka ihan heti lopu kesken, että sen takia pitäisi syödä jokainen eteentuleva lihakimpale.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Viikon aloitus
Viikonloppu meni ohi töiden merkeissä, jäi vähän epämääräinen olo kun ei ollut edes sunnuntaita vapaana. Tuntuu, ettei viimeviikko vaihtunut vielä täksi viikoksi, vaikka kai se maanantai on taas menoillaan.
Hieman taas turhauttaa tuo herkkujen syönti viikonloppuna, ja sekin, etten päässyt salille kumpanakaan päivänä. Kun katson ruokapäiväkirjaa, huomaan, että olen onnistunut kahtena päivänä pitämään syömiset 2000kcal tietämissä, yhtenä päivänä 2500kcal joka sekin on oikein mainio, mutta taas neljänä päivänä yli 3500kcal!! Missä seinä mihin voisi päätä hakata?
Plussana mainittakoon, että olen pitänyt ruokarytmin kohdillaan kuutena päivänä viime viikolla, aivan loistavaa minä! Varsinaista ahmintaa ei ole ollut koko viikkona ja syömisetkään ei näytä pahalta minään päivänä ennen iltapalaa. Siitä se sitten on luiskahtanut noina ison kcal päivinä ihan raiteiltaan. Miksi?
Välillä, kuten tänään, tuntuu taas niin tahmealta tämä meno. Olen syönyt eilen melkein 4000kcal edestä, ja pää on yhtä puuroa. En oikeastaan edes muista eilisestä yhtään mitään. Toki töissäkin oli niin kiire, että jouduin juoksujalkaa etenemään, jotta olisin saanut kaikki työt tehtyä. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, että olen väsynyt ja muistamaton tänään, mutta suurimmaksi osaksi syytän illalla syötyjä sipsejä, suklaata ja mäkkäriä. Nytkin tekee mieli syödä herkkuja, olen joutunut koko päivän taistelemaan, etten repsahda pahemmin. Kerkesin syödä aamiaisen ja lounaan ohella puolikkaan pääsiäismunan, 5 hedelmäkarkkia ja yhden 19g pääsiäissuklaapatukan. Jos tämä nyt jäisi tähän, niin en tuntisi huonoa omaatuntoa, mutta jotenkin minusta nyt vaan tuntuu siltä, että se ei jää tuohon. On niin saamaton olo. Jos reipastuisin, saisin tämän käännettyä vielä voitoksi, mutta millä tämän väsymyksen selättäisi, kun en taida päästä tänäänkään salille.
Suren jo nyt, että päivä on kohta illassa, enkä ole tehnyt yhtään mitään. Vapaapäivä menee hukkaan vaihtaessani sohvalla asennosta toiseen.
Hieman taas turhauttaa tuo herkkujen syönti viikonloppuna, ja sekin, etten päässyt salille kumpanakaan päivänä. Kun katson ruokapäiväkirjaa, huomaan, että olen onnistunut kahtena päivänä pitämään syömiset 2000kcal tietämissä, yhtenä päivänä 2500kcal joka sekin on oikein mainio, mutta taas neljänä päivänä yli 3500kcal!! Missä seinä mihin voisi päätä hakata?
Plussana mainittakoon, että olen pitänyt ruokarytmin kohdillaan kuutena päivänä viime viikolla, aivan loistavaa minä! Varsinaista ahmintaa ei ole ollut koko viikkona ja syömisetkään ei näytä pahalta minään päivänä ennen iltapalaa. Siitä se sitten on luiskahtanut noina ison kcal päivinä ihan raiteiltaan. Miksi?
Välillä, kuten tänään, tuntuu taas niin tahmealta tämä meno. Olen syönyt eilen melkein 4000kcal edestä, ja pää on yhtä puuroa. En oikeastaan edes muista eilisestä yhtään mitään. Toki töissäkin oli niin kiire, että jouduin juoksujalkaa etenemään, jotta olisin saanut kaikki työt tehtyä. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, että olen väsynyt ja muistamaton tänään, mutta suurimmaksi osaksi syytän illalla syötyjä sipsejä, suklaata ja mäkkäriä. Nytkin tekee mieli syödä herkkuja, olen joutunut koko päivän taistelemaan, etten repsahda pahemmin. Kerkesin syödä aamiaisen ja lounaan ohella puolikkaan pääsiäismunan, 5 hedelmäkarkkia ja yhden 19g pääsiäissuklaapatukan. Jos tämä nyt jäisi tähän, niin en tuntisi huonoa omaatuntoa, mutta jotenkin minusta nyt vaan tuntuu siltä, että se ei jää tuohon. On niin saamaton olo. Jos reipastuisin, saisin tämän käännettyä vielä voitoksi, mutta millä tämän väsymyksen selättäisi, kun en taida päästä tänäänkään salille.
Suren jo nyt, että päivä on kohta illassa, enkä ole tehnyt yhtään mitään. Vapaapäivä menee hukkaan vaihtaessani sohvalla asennosta toiseen.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Miltä tuntuu?
Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Kipuilua
Torstaina PT:n kanssa tehdyn salitreenin jälkeen jalat oli hyytelöä ja seuraavana päivänä tiesi tehneensä kyykkäyksiä voimatangon kanssa, sekä syviä vatsalihasliikkeitä jumppapallon kanssa. Saliohjelma oli hyväntuntuinen, eikä siinä ollut liikkeitä mistä en olisi pitänyt. Ohjelma ei ole vielä liian vaativa, mutta kuitenkin sellainen, että joudun tekemään sen kanssa töitä. Sain myös huomata, että en ole pelkkää luuta ja läskiä, vaan löytyy minulta ihan kivasti myös lihasta, sillä sain tehdä liikkeitä aika isoilla painoilla, jotta ne tuntui edes jossain.
Torstai-iltana olkapää ilmoitteli itsestään. Vanha vaiva, joka on tullut työnteon ohessa välillä hyvinkin tutuksi. Kun rasitan käsivarsia/olkapäitä menee ilmeisesti hermot olkapäistä pinteeseen, jolloin kipu on aika sietämätöntä. Istuin sitten päivystyksessä useamman tunnin odottamassa reseptimääräystä lihasrelaksanteille. Ne mitkä minulla on ollut käytössä, eivät oikein enää tehoa pahimpaan särkyyn. Liekö punnerrukset ollut syynä tuohon kipuiluun, vai kenties liian monet toistot. Mene ja tiedä, mutta katsomme huomenna niitä käsillä tehtäviä sarjoja uudelleen, että miten voidaan välttää jatkossa tuo kipu.
Viikonloppuna oli leipomisurakkaa, sekä kivusta toipumista. Tässä oli taas oiva syy syödä mitä huvitti ja koska huvitti. Kipeänähän saa syödä, kun on niin kamalan huono mielikin, eikä leipoessa kerkeä enää ruokia laitella, joten lennosta vaan jotain suuhun. Joo, no kyllä oli eilen illalla olokin sitten sen mukainen. Odotin hartaudella tämän päivän tuloa, jotta arki taas alkaisi. Jossain vaiheessa vieroitan itseni tuosta lohtusyömisestä. Vaikkei tekisi edes mitään erikoista mieli, niin silti on vaan syötävä kun on niin kipeä olo. Miksi ihmeessä? Pitäisi vain keksiä mitä silloin tekee syömisen sijasta. Liikkua kun ei voi, jos on ihan oikeasti kipeä, elokuvaan ei välttämättä jaksa keskittyä säryn vuoksi... No ehkä lukeminen voisi olla sellainen? Tai voisihan sitä jotain napostella, miksei se siis olisi vihanneslautanen. Mutta miksi mun olisi kuitenkaan se sairastaminen yhdistettävä siihen syömiseen?
Ideoita otetaan vastaan, mitä itse teet kun olet kipeä ja kaipaat lohdutusta?
Tänään vietän vapaapäivää ja koitin aamupalaksi PT:n suosittelemaa smoothieta, johon tuli maitoa, rahkaa, banaani ja Herbalifen suklaanmakuista proteiinijauhetta. Olen syönyt tuota Herban suklaanmakuista jauhetta joitain vuosia sitten, ja täytyy kyllä sanoa, että maku on muuttunut parempaan suuntaan, ei ollut enää yhtään niin jauhoinen kuin silloin aikoinaan. Siltikin minulla meni sen puolen litran juoman juomiseen puoli tuntia aikaa. Ei siis mitenkään kovin nopea aamupala, vaikka se nimenomaan oli tarkoitettu sellaiseksi. Taidan jatkossa käyttää joko PROfeelin tai skyrin rahkoja, ne uppoaa paremmin klo 5 aikaan aamulla. Tosin smoothie piti selkeästi pidempään nälän loitolla, kuin nuo rahkat.
Olen muutenkin jaksanut olla ahkerana, tein heti aamusta kaksi ruokaa valmiiksi ja sain väsättyä salaatinkin lounaalle. Kivaa, että jääkaapista löytyy valmista omatekemää ruokaa. Tänään täytyy käydä vielä kaupassa ja ostaa loppuviikollekin ruoka-ainekset. Vettäkin olen kerennyt jo hörppiä 1,5 litran edestä ja kohta menen välipalalle.
Ihanan normaalia!
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Personal Trainer Part 2
Tänään oli se odotettu, ensimmäinen oikea, tapaaminen PT:n kanssa. Käytimme reilun tunnin käyden läpi pitämääni ruokapäiväkirjaa. Kuten kerrottua, sieltä löytyi niitä 3000 kcal päiviä, ja se yksi totaaliahmintapäivä jolloin upposi vaikka ja mitä kurkusta alas, saldoa reilusti yli 5000 kcal!! Tässä vaiheessa PT kysäisi, että "mitä tässä oikein tapahtui?", jolloin minulla ei enää pitänyt pokka. Oli se sen verran koomista kaikessa hirveydessään. Siinä sitten hekotuksen lomassa yritin selittää, miten kaikki kävi, eipä siinä tosin ollut paljon kertomista kun kaikki vaan hävisi niin nopeasti nenäni alta, että mieskin ihmetteli, että enkö tosiaan jättänyt sille kun murut pohjille?
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.
Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.
Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.
Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.
Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.
Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.
Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Ruokapäiväkirja
Olen pitänyt keskiviikosta asti ruokapäiväkirjaa PT:n pyynnöstä. Päivittäiset kalorimäärät pyörii siellä 3000kcal kieppeillä *°@^*#"&%!!. Salilla olen kuluttanut sykemittarin mukaan 1000kcal:n molemmin puolin per käynti. Toissaviikolla kävin liikkumassa viitenä päivänä, viime viikolla kävin neljänä päivänä, joten olen ihan mukavasti päässyt käymään ja saanut aikaa järjestymään. Aiemminhan suurinpana syynä liikkumattomuuteen oli ajanpuute, mukamas.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Tänään
Levy Fazerin keltaista, puolitoista litraa kokista, melkein pussillinen sipsiä, kourallisia pistaasi-, ja hunajapaahdettuja pähkinöitä, pari kourallista Polly -karkkeja, pussillinen paahtoleipää, puoli pakettia metwurstia, ruokalusikallisia oivariinia, 2/3 paprikaa, kolmasosa punajuurisalaattia, kanafile, pari kauhallista riisiä, kauhallisia kastiketta, 4 näkkileipää, monta kuppia maitoa, teetä ja mehua, valmisruoka nuudelia ja kanaa, salmiakkia, 2 Fazerin marjapiirakkaa...
Oksettaa, mahaan sattuu, halkean. Turtumus, väsymys, tyytymättömyys. Särky, pahoinvointi. Ärsytys, ilottomuus. Painajaisia.Tahtoisin paeta itseäni, pidemmälle kuin pääsen. Epäreilua, että joudun taistelemaan ollakseni edes puoliksi olemassa. Huono äiti, huono vaimo. Olen olemassa, en läsnä.
Yritän, kovasti.
Epäonnistun, toistuvasti.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Musiikkia korvilleni
Onpahan ollut hulinaa ja menoa nämä kaksi viimeistä päivää. Mukavaa, että joskus on puuhaa vaikka muille jakaa, ja joskus saa vaan rötvätä sohvalla ja haukotella.
Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.
Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.
Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa
ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!
Tänään kävin salilla. Eilisen lepopäivän jäljiltä olin työpäivän kuin tulisilla hiilillä, odottaessani kellon etenevän. Ja voih sitä autuutta kun polkaisin crossarin kulkemaan! Alkavasta pahoinvoinnista ja väsymyksestä ei ollut kohta enää tietoakaan. Olisin mieluillut olevani taas tunnin crossarilla, mutta alussa meni hieman aikaa vaihtaessani sykemittariin pattereita ja opetellessani käyttämään sitä. Miehellä on ollut tuollainen kaapissa käyttämättömänä jonkin aikaa, niin innostuin nyt ottamaan sen omaan käyttöön. Ihan kivalta vehkeeltähän tuo vaikuttaa, en vain tykkää siitä pannasta mikä pitää pistää rinnan ympäri. Ahistaa ärsyttävästi, toki en sitä huomaa siinä tehdessä, mutta kun pysähtyy niin tekee mieli venytellä sitä koko ajan pois ihosta.
Syömiset ovat olleet sitä ja tätä, enimmäkseen juuri yleensä sitä. Mutta enpä ole nyt vaa'allakaan käynyt juuri sen takia, ettei nouse tatti otsaan lukemien takia. PT "määräsi", etten saisi käydä vaa'alla muulloin kuin kerran kuukaudessa kun kirjataan saavutuksia ylös. Joten opettelen tässä unohtamaan koko vekottimen olemassaolon. Olen mietiskellyt miltä noina hetkinä tuntuisi kun ei ole käynyt kuukauteen ratsaamassa painoa, ja kun vihdoin näkisi lukemat. Iso miinus saisi tietenkin riemunkiljahduksia ilmoille, plusmiinusnolla voisi saada mielen apaattiseksi ja plussan näkyessä ei paljon muuta voisi tehdä kuin katsoa peiliin ja miettiä mikä meni tällä kertaa väärin. PT:n tuki voi olla noissa tilanteissa tuikitärkeä.
Olen yrittänyt tässä kirjoittamisen lomassa etsiä uutta treenimusiikkia. Kyllästyn todella nopeasti suurimpaan osaan kappaleista, joten olisi hyvä, että olisi varastossa vaikka toinenkin soittolista minkä voisi vaihtaa lennosta, kun tuntuu että soitetut tulee jo korvista. Lisäilin sitten muunmuassa
David Guettaa
vanhaa Röyksoppia
ja itselleni uutta Olly Murs'ia jonka listoilta löytyi biisejä, joissa on hyvä poljento. Heart Skips a Beat on radiossakin soinut ja varmaankin usealle tuttu, mutta löytyi hyviä muitakin, Dance With Me Tonight parhaimmasta päästä. Siinä viehättää soittimet ja ihanan keinuva rytmi, joka viittaa vahvasti fiftarimusiikkiin. Tuon tahdissa kun twistaa, niin vatsalihakset saa hyvin kyytiä!
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Personal trainer
Eilen pitkäaikaisesta haaveestani saada oma personal trainer, tuli vihdoin totta. Satuin pääsemään sellaisen henkilön kanssa juttusille, jolla on kokemusta sairaalloisen ylipainoisen ihmisen kanssa työskentelystä, joten hän on keskittynyt myös päänsisäisiin tuntemuksiin. Se on minun tapauksessani tosi tärkeää. Odotan innolla ensiviikolla olevia ensimmäisiä tunteja jolloin tehdään kehonkoostumusmittaus, joka saattaapi olla aika karua luettavaa, sekä saliohjelma. Nythän olen ollut salilla omaksi iloksi hetkuttelemassa niitä vempeleitä, joten on hyvä saada ohjeita mitä niillä oikeasti pitää tehdä. Ison lovenhan tuo palkkaan tekee, mutta säästän sen summan todennäköisesti ruokalaskussa sitä mukaa kun ruokavalio muuttuu parempaan suuntaan.
Oliko yllätys, että tätä iloista tapahtumaa piti tietenkin juhlia pussillisella sipsejä ja levyllisellä suklaata? Sairaan kaunis mieli taas näyttää kykynsä ja pitää otteessaan. Noh, kunhan vain ahmiminen jäisi tältä viikolta jo pois, niin ei muulla väliä. Tänään kun crossari kulki kevyesti yhtäjaksoisesti tunnin ajan, niin sain jo paremman mielen itselleni. Sen päälle vielä vähän salia, niin aiai!
Tänään sain ensimmäiset rekisteröityneet lukijatkin, kiitos teille! :)
Oliko yllätys, että tätä iloista tapahtumaa piti tietenkin juhlia pussillisella sipsejä ja levyllisellä suklaata? Sairaan kaunis mieli taas näyttää kykynsä ja pitää otteessaan. Noh, kunhan vain ahmiminen jäisi tältä viikolta jo pois, niin ei muulla väliä. Tänään kun crossari kulki kevyesti yhtäjaksoisesti tunnin ajan, niin sain jo paremman mielen itselleni. Sen päälle vielä vähän salia, niin aiai!
Tänään sain ensimmäiset rekisteröityneet lukijatkin, kiitos teille! :)
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Rantapallo
Ai että sentään! Ei olisi pitänyt taas nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tosi tyylikkäästi vedin penkin alle koko eilisen illan. Kävin kylässä, ja tarjolla oli sen seitsemää sorttia. Makeista jutuista en niin välitä, joten ei niiden kanssa mitään ongelmaa, mutta söin niin helvetin paljon riisipiirakoita munavoin, erilaisten metwurstien ja kasviksien kanssa, sipsiä, dippiä ja limsaa. Voi luoja mikä hävetys kun en meinannut saada sitä syömistä loppumaan! Kotimatkan ajattelin vain, mitä kaikkea vielä söisin ja päädyin pitsaan, joka oli pahaa. Todella raivostuttavaa. Mieleni teki myös suklaata, ja ainoa mitä oli saatavilla, eli fazerin patukka sitruunatäytteellä, maistui sekin niin pahalta että heitin sen roskiin ja siitäkös ärsytys vain kasvoi. Kaivoin karkkikaapista vielä lapsille ostetun vaahtokarkkipussin josta pistelin poskeeni reilun puoli pussia, mies kun halusi loput.
Tässä vaiheessa olin jo niin ärsyyntynyt, että en osannut muuta kuin kiukutella ja kaikki vaan ahdisti miljoona kertaa enemmän kuin kertaakaan tällä viikolla. Olin NIIN pettynyt itseeni. Nukkumaankäydessä sydän tahtoi taas tulla ulos rinnasta, mahaa särki ja oli puoliksi räjähtämäisillään. Kaiken lisäksi kello oli jo 01.27 kun tulin sänkyyn, enkä saanut hyvää asentoa vaikka kuinka pyörin, jalatkin oli levottomat. Ärsytti, ahdisti ja vitutti aivan kaikki.
Näin koko viime yön unia räjähtelyistä, tulipaloista ja hädästä, olin siis jo herätessäni tarpeeksi huonolla tuulella. Kun vihdoin pääsin salille, jaksoin hädin tuskin tehdä crossarilla puolta tuntia. Vähän väliä piti lepuutella ja mietin että tää on ihan paskaa! Keho oli yksinkertaisesti niin tukossa, että mitään en saanut irti vaikka kuinka yritin.
Viimeisenä kävin venyttelyssä. Menin, ajattelematta asiaa, sellaiselle paikalle missä kukaan ei ollut edessäni ja minulla oli suora näkyvyys peiliin. VIRHE! Käytin koko venyttelyajan siihen, että katsoin itseäni peilistä erilaisissa venyttelyasennoissa ja voin näkemästäni pahoin. Yhtä pitkän kuin leveänkin vartalon päällä keikkuu leveä pää ison kaksoisleuan kera, joka pääsi oikeuksiinsa pusertaessani itseäni mitä omituisimpiin asentoihin. Siinä missä voisi olla kokooni nähden isot rinnat, on vain kaksi pientä surkeaa päärynän näköistä juttua ja niiden alla tooooooooooodella valtava mahamakkara, joka pullistuu vartalosta eri suuntiin ja lepää valtavana kasana tukkireisieni päällä. Sillä hetkellä halveksin itseäni todella paljon. Miksi olen tällainen? Miksi en saa otettua tätä kaikkea ylimääräistä pois, joka ei ole minua? Itkettää.
Tässä vaiheessa olin jo niin ärsyyntynyt, että en osannut muuta kuin kiukutella ja kaikki vaan ahdisti miljoona kertaa enemmän kuin kertaakaan tällä viikolla. Olin NIIN pettynyt itseeni. Nukkumaankäydessä sydän tahtoi taas tulla ulos rinnasta, mahaa särki ja oli puoliksi räjähtämäisillään. Kaiken lisäksi kello oli jo 01.27 kun tulin sänkyyn, enkä saanut hyvää asentoa vaikka kuinka pyörin, jalatkin oli levottomat. Ärsytti, ahdisti ja vitutti aivan kaikki.
Näin koko viime yön unia räjähtelyistä, tulipaloista ja hädästä, olin siis jo herätessäni tarpeeksi huonolla tuulella. Kun vihdoin pääsin salille, jaksoin hädin tuskin tehdä crossarilla puolta tuntia. Vähän väliä piti lepuutella ja mietin että tää on ihan paskaa! Keho oli yksinkertaisesti niin tukossa, että mitään en saanut irti vaikka kuinka yritin.
Viimeisenä kävin venyttelyssä. Menin, ajattelematta asiaa, sellaiselle paikalle missä kukaan ei ollut edessäni ja minulla oli suora näkyvyys peiliin. VIRHE! Käytin koko venyttelyajan siihen, että katsoin itseäni peilistä erilaisissa venyttelyasennoissa ja voin näkemästäni pahoin. Yhtä pitkän kuin leveänkin vartalon päällä keikkuu leveä pää ison kaksoisleuan kera, joka pääsi oikeuksiinsa pusertaessani itseäni mitä omituisimpiin asentoihin. Siinä missä voisi olla kokooni nähden isot rinnat, on vain kaksi pientä surkeaa päärynän näköistä juttua ja niiden alla tooooooooooodella valtava mahamakkara, joka pullistuu vartalosta eri suuntiin ja lepää valtavana kasana tukkireisieni päällä. Sillä hetkellä halveksin itseäni todella paljon. Miksi olen tällainen? Miksi en saa otettua tätä kaikkea ylimääräistä pois, joka ei ole minua? Itkettää.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Onnistumisia
Mennyt viikko on ollut hyvin antoisa. Olen tehnyt hyviä oivalluksia ruuan suhteen, saanut päässä pyörivän oravanpyörän hidastumaan, liikkunut, vahvistunut ja olen hymyillyt pitkästä aikaa aidosti. On tuntunut itsevarmemmalta ja vahvemmalta persoonalta. Lisäksi on menossa seitsemäs päivä ilman ahmintaa.
Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!
Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.
Töissä on ollut mukava huomata jaksavansa paljon enemmän kuin hetki sitten, alahyllyille kyykistelykään ei ole tuntunut maailman vaikeimmalta tehtävältä. Sukatkin sujahtavat jalkaan helpommin kuin aikoihin. Salilla nostelen jo hieman isompia painoja kuin aloittaessani. Eilen ollessani salihuoneessa yksin, uskaltauduin hyllymään juoksumaton päällä sen verran, että sain juostua 2 minuutin ajan. En ole juossut moneen vuoteen yhtään. Jaksoin myös tehdä alkuverryttelyksi puolen tunnin kävelyn nopealla vauhdilla ja isommilla kaltevuuksilla sekä saliohjelman jälkeen crossarin päällä sujahti toinen puolituntinen katsoen tämän viikon iholla sarjaa. Hävettävän helppoa!
Tänään on viikon toinen lepopäivä. Pienesti mieluilen salille, mutta jottei tämä taas kääntyisi nurinkurin, niin yritän vain nyt nauttia tästä hetkestä ja vaimentaa pään sisällä kuuluvan äänen joka yrittää sanoa, että olen huono jos en tänäänkin liiku niin että hiki irtoaa. Söin "aamulla" (heräsin klo 11) ihanan hotelliaamiaistyyppisen aamupalan ja äsken elokuvaa katsoessa eilisestä jääneitä sipsejä ja hedelmäkarkkeja. Juurikin noiden takia ääni sisällä yrittää sanoa, että liikkumaan!! Pelkään, että lihon, vaikka en todellakaan nyt laihduta. Tässä on taas se minun perinteinen ongelma, ahnehdin liikaa liian pienessä ajassa, ja en nyt puhu ruuasta, vaan yrityksestä suhtautua terveellisemmin elämääni. Malttia siis.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Vapaapäivä
On niin hyvä olo! Asiat tuntuvat valoisammilta ja helpommilta kuin vielä pari viikkoa sitten. Kunpa tämä olo pysyisi muistissani silläkin hetkellä, kun tuntuu että pitäisi syödä kaksin käsin. Blogin pitäminen ja salilla käynti on nostanut taistelutahtoani huomattavasti ja tällä hetkellä on olo, että pärjään. Olen hetkellisesti normaali, sillä tavalla kuin kaikki muutkin.
Tänään kävin syömässä ravintolassa. Tiedän, että ravintolaruuat pitävät sisällään monenmonituista kilokaloria, mutta mieleeni ei ikinä ole tullut että katsoisin netistä syömäni annoksen kalorit. Tänään sen tein ja meinasin nielaista teet väärään kurkkuun. Annoksissa oli poikkeuksetta 1000-2000 kcal ja rasvamäärät huiteli pitkälle yli 100g:ssa. HUH! Syömäni ruoka sisälsi 1000kcal. Löysin luettelosta kaksi vaihtoehtoa joista toisessa oli vähän alle, ja toisessa vähän päälle 600kcal. Valitsen seuraavan kerran niistä siis jomman kumman.
Eipä sillä, yleensä ravintolassa käydään harvoin, ja silloin kun sinne mennään, ei ole mitään järkeä laskea minkään kaloreita. Minun ahmintakausiini kuitenkin kuuluu runsas ravintolaruuan kulutus, parhaimmillaan alku-, pää- ja jälkiruokineen. Ensinnäkin tuhlaan siihen paljon rahaa, toisekseen syön kertaistumalta monen päivän energiatarpeen edestä. Ja kun on alkuun päästy, niin mahaan uppoaa sen jälkeen myös ne normi sipsi/karkkimätötkin. Stupid, or what?
Kohta olen lähdössä elokuviin. Huvikseni mittasin pussiin pienen määrän karkkia ja sipsiä. Siitäkin sain yhteismääräksi 1000kcal. Normaalisti, ilman ahmintakautta, söisin tuon määrän kolminkertaisesti. Aivan hulluja lukuja! Vielä sekin päivä on edessä, kun vähennän herkkujen syöntiä enemmälti, niin ehkä näistä luvuista alkaa itämään ajatus miten järkeistän syömisiäni sen tultua ajankohtaiseksi. Nyt olen edelleen tyytyväinen, että en ahmi.
Normaali kotiruoka lautasmallin mukaan on mielestäni parhain tapa laihtua, ainakin henkilöllä joka on ahmintaan taipuvainen. Ei tarvitse laskea ja säännöstellä, on vapaus syödä monipuolisesti, jolloin ei tule tarvetta ahmia kaikkea sitä, mistä on dietin aikana kieltäytynyt.
Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
Tänään kävin syömässä ravintolassa. Tiedän, että ravintolaruuat pitävät sisällään monenmonituista kilokaloria, mutta mieleeni ei ikinä ole tullut että katsoisin netistä syömäni annoksen kalorit. Tänään sen tein ja meinasin nielaista teet väärään kurkkuun. Annoksissa oli poikkeuksetta 1000-2000 kcal ja rasvamäärät huiteli pitkälle yli 100g:ssa. HUH! Syömäni ruoka sisälsi 1000kcal. Löysin luettelosta kaksi vaihtoehtoa joista toisessa oli vähän alle, ja toisessa vähän päälle 600kcal. Valitsen seuraavan kerran niistä siis jomman kumman.
Eipä sillä, yleensä ravintolassa käydään harvoin, ja silloin kun sinne mennään, ei ole mitään järkeä laskea minkään kaloreita. Minun ahmintakausiini kuitenkin kuuluu runsas ravintolaruuan kulutus, parhaimmillaan alku-, pää- ja jälkiruokineen. Ensinnäkin tuhlaan siihen paljon rahaa, toisekseen syön kertaistumalta monen päivän energiatarpeen edestä. Ja kun on alkuun päästy, niin mahaan uppoaa sen jälkeen myös ne normi sipsi/karkkimätötkin. Stupid, or what?
Kohta olen lähdössä elokuviin. Huvikseni mittasin pussiin pienen määrän karkkia ja sipsiä. Siitäkin sain yhteismääräksi 1000kcal. Normaalisti, ilman ahmintakautta, söisin tuon määrän kolminkertaisesti. Aivan hulluja lukuja! Vielä sekin päivä on edessä, kun vähennän herkkujen syöntiä enemmälti, niin ehkä näistä luvuista alkaa itämään ajatus miten järkeistän syömisiäni sen tultua ajankohtaiseksi. Nyt olen edelleen tyytyväinen, että en ahmi.
Normaali kotiruoka lautasmallin mukaan on mielestäni parhain tapa laihtua, ainakin henkilöllä joka on ahmintaan taipuvainen. Ei tarvitse laskea ja säännöstellä, on vapaus syödä monipuolisesti, jolloin ei tule tarvetta ahmia kaikkea sitä, mistä on dietin aikana kieltäytynyt.
Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Kiusaus
Ensimmäinen päivä koulussa oli jännittävä. Isäni vei minut turvallisesti kouluun ja odotin innoissani uusiin kavereihin tutustumista ja tietenkin ensimmäisiä koulukirjoja ja läksyjä. Ensimmäisellä välitunnilla olin yksin keinumassa, kun luokseni tuli tummahiuksinen tyttö kysyen nimeäni ja kuulumisia. Välitunnin jälkeen ajattelin ilahtuneena saaneeni ensimmäisen kaverin.
Kuinka väärässä olinkaan.
En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.
Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.
Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.
Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.
Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.
Kuinka väärässä olinkaan.
En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.
Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.
Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.
Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.
Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)