Sisäistä monologiaa

Olen niin väsynyt. Väsynyt taistelemaan mielihalujani vastaan. Miksen vain voi olla normaali, niin kuin muutkin ihmiset. Miksi en pysty tai halua syödä terveellisesti ja monipuolisesti, vaikka tiedän sen merkittävät, positiiviset vaikutukset elimistööni ja mieleeni. Miksi haluan riuduttaa itseni huonolla ruualla päivästä toiseen, mielihalusta toiseen. 

Joka ilta katson itseäni peilistä ja vannon lopettavani tämän hulluuden, johon olen niin kyllästynyt. Mikä minut silti saa syömään samat roskat joka päivä uudelleen? Stressaantuneisuus, välinpitämättömyys, laiskuus, saamattomuus? Olen koko alkaneen vuoden toivonut voivani jäädä pois töistä, jotta voisin keskittyä täydellisesti pääni sisäisiin asioihin. Tietenkään se ei ole ollut mahdollista vakituisen työsuhteen vuoksi. Mikä tietenkään ei ole huono asia raha-asioiden suhteen, mutta taas stressantuneisuustason suhteen asia on toinen. Ahdistuneisuus on jatkuva olotila, joka on kiireen ja riittämättömyyden seurausta. 

Teen paljon iltavuoroja. Jos käyn ennen työpäivää salilla, en yleensä kerkeä tehdä kotona ruokaa tai siivota. En jaksa herätä 06-07välillä tekemään ennen työvuoroa kaikkea sitä mitä mielestäni pitäisi tehdä, kuten ruoka, siivous, pyykinpesu, sali, koiran lenkitys, kaupassa käynti, esikoisen kanssa oleminen kun hän on päässyt koulusta, ystävien tapaaminen jne. Olen työvuoron jälkeen 22.15 kotona, jolloin käytän useasti vielä koiran ulkona ja syön iltapalan. Nukkumaan rauhoitun vasta puolelta öin, koska hektisen työpäivän jälkeen en pysty välittömästi rauhoittumaan. Lisäksi toistuvien iltavuorojen vuoksi näen kuopustani aivan liian harvoin. Joidenkin iltavuorojen välissä teen esimerkiksi yhden aamuvuoron joka alkaa 06. Uni jää vähäiseksi, reiluun neljään tuntiin, joka sekin on pätkittäistä "mitä jos en herääkään" -tunteen vuoksi. Aamuvuoron työtehtävät ovat raskaita, joten vähäinen uni yhdistettynä fyysiseen rasitukseen tekee sen, että olen täysin kuutamolla koko työpäivän jälkeisen ajan. Sekin vähäinen ilta-aika kotona menee sohvalla torkkumiseen, vaikka lapsilla olisi niin paljon asiaa. Miehenkin kanssa olisi mukavaa jutella päivän asioista, muutenkin olla lähellä ja hassutella.

Uskon, että koko perhe kärsii tästä, en vain yksin minä. Jatkuvan roskaruuan ja herkkujen syönti tekee meistä kaikista levottomia, kärsimättömiä ja laiskoja. Oma mielialani tarttuu myös lapsiin sekä mieheen, jolloin kaikilla pinna palaa hyvin herkästi. Lapset käyvät ylikierroksilla ja minä en jaksa sitä. Olen usein omissa ajatuksissani kun mietin paljon tätä tilannetta, ja kun en huomioi muita, huomioni yritetään saada keinolla millä hyvänsä, ja jälleen palaa pinna.

Nytkin olen käyttänyt aamupalaan ja tämän kirjoittamiseen jo yli kaksi tuntia, vaikka vannoin siivoavani heti kun herään. Valvoin yöllä kolmeen asti, sillä en vain halunnut jostain syystä käydä nukkumaan. Nyt olen sitten väsynyt. Ja olen ollut poissaoleva, vaikka kuopus olisi tarvinnut enemmän huomiota.

Tulee niin huono mieli kun luen tämän kirjoituksen. En halua tällaista elämää. Ei lapsuudenkodissani ollut ikinä tällaista, enkä halua omillekaan lapsilleni tällaisia muistoja heidän lapsuudestaan, vaan niitä samanlaisia kuin itsellänikin on. Tahtoisin vuoden mittaisen irtioton töistä. Tahtoisin keskittyä perheeseeni, ystäviini ja itseeni. Tahtoisin löytää itseni, tutustua siihen henkilöön kuka olen ja mitä haluan. 

Mutta miten sen voin tehdä? Laskut on maksettava ja harrastukset kustannettava. Vaikka en osaakaan olla kateellinen sanan varsinaisessa merkityksessä, niin silti näinä hetkinä kadehdin heitä, jotka ovat tajunneet tehdä kovasti töitä ansaitakseen ison palkan, tai heitä, jotka nyt vain ovat sattuneet syntymään kultalusikka suussa mitä raha-asioihin tulee. Sanotaan ettei raha tee onnelliseksi, mutta mielestäni se kuitenkin helpottaisi elämää enemmän kuin voisin edes kuvitella.