Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiusaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiusaaminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. maaliskuuta 2013
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Kiusaus
Ensimmäinen päivä koulussa oli jännittävä. Isäni vei minut turvallisesti kouluun ja odotin innoissani uusiin kavereihin tutustumista ja tietenkin ensimmäisiä koulukirjoja ja läksyjä. Ensimmäisellä välitunnilla olin yksin keinumassa, kun luokseni tuli tummahiuksinen tyttö kysyen nimeäni ja kuulumisia. Välitunnin jälkeen ajattelin ilahtuneena saaneeni ensimmäisen kaverin.
Kuinka väärässä olinkaan.
En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.
Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.
Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.
Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.
Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.
Kuinka väärässä olinkaan.
En muista missä vaiheessa kiusaaminen alkoi, jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa kuitenkin. Se tummahiuksinen tyttö otti minut silmätikukseen ja tavaksi muodostui, että kiusaaminen oli lievempää keväisin ja syys/talvi -aika oli yhtä pitkää painajaista. Kiusaaminen oli aina henkistä. Salakavalaa piikittelyä, ryhmästä poisjättämistä, nimittelyä, pilkkaamista, vähättelyä, asioideni ja sanomisieni vääristelyä, valheiden esittämistä totena, arvostelevia katseita, selän takana puhumista, muiden yllyttämistä minua vastaan jne. Mitä vanhemmiksi kasvoimme, sitä pahemmaksi nimittely meni. Ysiluokkalaisen mielikuvitus ja sanavarasto kun sattuu olemaan laajempi kuin ekaluokkalaisen ja kun ylä-aste oli monin verroin isompi kuin ala-aste, niin se tarkoitti yhä laajempaa kiusaajamäärää.
Matkassani kulki 1-6 luokan ajan myös opettaja, joka osallistui omalta osaltaan pilkkaamiseeni ja nöyryyttämiseeni. Monet kerrat hän onnistui sivaltamaan sanoillaan koko luokan kuullen. Kerran, toisella luokalla ollessani, hän pakotti minut istumaan ruokapöydässä niin pitkään kuin olisin syönyt kurpitsapikkelsin lautaseltani. Nöyryytettynä lopulta oksensin kaikki ruuat suuhuni ja jouduin viittomaan käsin opettajalta saisinko jo nousta pöydästä mennäkseni vessaan oksentamaan. Ihme että lupa heltisi.
Kotona lohdutin itseäni syömällä koulun jälkeen kaiken herkun mitä kaapeista löytyi, ja kun äiti tuli töistä, oli piru irti jos hän ei sattunut tuomaan sillä kerralla karkkia. Kerran äiti toi minulle suutuspäissään kaksi kokonaista myyntierää suklaalevyjä. Hermostuneena hän selitti, että "en uskalla enää kotiin tulla jos ei ole muistanut ostaa sinulle karkkia. Siinä sitä nyt on, SYÖ!". Hävetti ihan tajuttoman paljon, mutta siitä huolimatta lohdutuksen saaminen oli tärkeämpää ja minähän tyttö sitten söin. Sukulaisten keskuudessa kiertää hauska juttu, jonka mukaan suutuin ja itkin joka kerta jos en saanut sillä hetkellä haluamaani jäätelöä tai karkkia. Muista se on varmasti hauska muisto, minua se vain hävettää ja ahdistaa.
Vanhempani ovat rakastavia, hyvät äiti ja isä. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Kiusaamiseen he vain eivät osanneet tarttua ja saada sitä loppumaan. Sanat, "älä välitä" ja "sano takaisin", eivät paljon auta silloin kun iltaisin en halua käydä nukkumaan, ettei aamu ja uusi koulupäivä tule.
Sanat eivät lohduttaneet silloin, kun itkin joka ilta hiljaa vasten tyynyä miettien miten päättäisin elämäni jottei tätä paskaa tarvitse enää jaksaa ja kohdata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)