Edellisenä päivänä vatsaan ahdettu roska tuntuu vieläkin epämiellyttävältä koko kehossa. Niveliä särkee ja kolottaa, sydän lyö ylikierroksilla. Olen kankea ja kärttyinen. Onneksi vatsa ei enää tunnu halkeavan kahtia ja sydän pomppivan sisuksista ulos, niin kuin eilen nukkumaan käydessä. Uni on ollut katkonaista ja ahdistavan painajaismaista, nousen sängystä valmiiksi väsyneenä.
Pöydällä lojuu eilisen todistusaineisto jonka hävitän roskikseen. Muutamissa pusseissa on vielä jotain jäljellä ja emmin hetken heitänkö nekin pois vai piilotanko karkkikaappiin odottamaan. Tämä yleensä riippuu ketutuksen ja pahanolon määrästä.
Olen ahdistunut, ärtynyt ja saamaton. En jaksa hymyillä, enkä nauraa vitseille. Kulutan vapaapäiväni lähinnä sohvalla, käyttäen kaiken liikenevän voiman päässäni pyörivän oravanpyörän pysäyttämiseen. Onnistun siinä yleensä surkeasti, siinä siis onkin jo syy syödä tähän alakuloon.
Kukkuralautasellinen keitettyä makaronia ja ruokalusikallisia oivariinia. Mieleni piristyy sitä mukaa kun makaronit kiehuu hellalla. Lusikoidessani rasvaista hiilarihöttöä suuhuni, viimeinenkin pahanmielen hippunen katoaa mielestäni ja alan olla paremmalla tuulella. Jaksan innostua vähän kotitöistä ja muusta elämästä ympärilläni. Loppupäivän kulutan miettimällä "mitä sitten söisin?", ja eilinen alkaa uudestaan.
Olen käyttäytymistapojeni orja mitä syömiseen tulee. Sanotaan, että tutusta ja turvallisesta on vaikea päästä eroon, hyppy tuntemattomaan tuntuu liian pelottavalta. Miksi se on näin silloinkin, kun se tuttu ja turvallinen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta?
– Mielipuolista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti