Sitten niin. Tänään en mahtunut kunnolla vatsalihaskoneeseen. Makkarat otti vastaan kyljissä kun yritin epätoivon vimmalla vääntäytyä oikeaan asentoon sen vehkeen kanssa. Arvaatteko, että on saattanut mennä vähän ahminnan puolelle? Kaikki on kelvannut, mitä käteen on osunut. Kilojakin näytti tulleen kaksi lisää. Tyhmä minä, kun meninkin koko vaakaan. Ikinä, ikinä, ei pitäisi nousta siihen silloin kun tiedän, ettei se ainakaan ole voinut laskea. Jostain syystä yritän kuitenkin miettiä, että ehkä en olekaan ihan niin paljon syönyt kuin on tuntunut. Itsensäpetosta parhaimmillaan.
Tänään olen väsynyt muunmuassa tähän syömiseen, sitten kun, ja vielä tämän kerran -ajatteluun, paksulta tuntumiseen, kaksoisleukaani, ylikasvaneisiin hiuksiini, paksuihin ja rumiin ranteisiini. Tällaisina päivinä pystyn hallitsemaan syömistä johonkin pisteeseen asti, sillä noiden ajatusten mukana saan hieman järkeä päähäni. Mutta kun tunne menee ohi ja olen iloisempi, sama meno saattaa jatkua edelleen. Kyllä sitä on kummallinen mieli ihmisellä.
Mieheni tuossa teki viikolla aika metkan havainnon. Kaikki muistoni lapsuudesta ja nuoruudesta liittyvät tavalla tai toisella ruokaan. Kun ajattelin asiaa tarkemmin, asia todellakin on niin. Muistan monia asioita juuri sen takia, että minulla on ollut tietty tunnetila syödyn ruuan vuoksi. Esimerkiksi kyläpaikan mukavuuden ja viihtyvyyden määritteli se, kuinka hyvät tarjoilut siellä tulisi olemaan. Mielestäni oli epämiellyttävää lähteä kylään, jos tiesin tarjolla olevan vain tyyliin kuivaa pullaa ja pahoja pipareita. Tällöin olin vihainen jo lähtövaiheessa. Jos taas tiesin kyläpaikassa olevan hyvät tarjoilut pöydät notkuen, olin innoissani lähdössä mukaan. Kyläpaikoista poislähtiessä olo oli tympääntynyt ja kiukkuinen tarjoilun ollessa huonoa. Joskus harvoin saatoimme huvitella, ja käydä nakkarin kautta, olo oli kerrasta parempi ja iloinen. Taasen jos maha oli ähkyssä hyviä tarjoiluja, olin hyvilläni ja iloinen. Parasta oli, kun meille tuli vieraita, silloin äiti pisti pöydän koreaksi. Siinä oli jos jonkinmoista sorttia ja kaikki niin niin hyviä.
Juhlapyhät muistan siitä, että silloin sai syödä karkkia, sipsiä ja ruokaa mielinmäärin. Esimerkiksi jouluista en muista niinkään mitä lahjoja olen milloinkin saanut, mutta muistan kuinka hyvää ruoka oli. Kuinka valvoin ja söin suklaata kinkkua paistettaessa ja ne ensimmäiset maistiaiset uunista ottamisen jälkeen. Jouluaattoiltana tein ison kattilallisen poppareita järkyttävän isossa voimäärässä, söin ne uutta kirjaa lukiessa, musiikkia kuunnellessa, puhtaassa, hämärässä ja hyasintilta tuoksuvassa huoneessani. Rentoutuminen ja hyvänolon tunne oli totaalinen. Yön tunteina ahdoin vielä mahaani ruisvuokaleipää, oivariinia ja omatekemää savulohta sekä kinkkua sinapilla. Olin, ja olen hyvin tarkka edelleenkin, mitä tuotteita haluan juuri jouluna syödä. Vähän sinnepäin ei kelpaa.
Ehkäpä muillakin, normaalisti ruokaan suhtautuvilla ihmisillä on samanlaisia ruokamuistoja, mutta jotenkin tuosta tekee itseni kohdalla kieroutuneeksi sen, kuinka jokaista asiaa ja muistoa on siivittänyt aina ruoka. Kohokohdat oli aina siinä syömisessä, jonka mukaan tunnetilani on kulloinkin määräytynyt. Äh, tunnen itseni ihan sekopäiseksi. Miksen vaan pysty päättämään, että nyt tästä lähdin syön normaalisti? Ei tästä maasta ruoka ihan heti lopu kesken, että sen takia pitäisi syödä jokainen eteentuleva lihakimpale.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Viikon aloitus
Viikonloppu meni ohi töiden merkeissä, jäi vähän epämääräinen olo kun ei ollut edes sunnuntaita vapaana. Tuntuu, ettei viimeviikko vaihtunut vielä täksi viikoksi, vaikka kai se maanantai on taas menoillaan.
Hieman taas turhauttaa tuo herkkujen syönti viikonloppuna, ja sekin, etten päässyt salille kumpanakaan päivänä. Kun katson ruokapäiväkirjaa, huomaan, että olen onnistunut kahtena päivänä pitämään syömiset 2000kcal tietämissä, yhtenä päivänä 2500kcal joka sekin on oikein mainio, mutta taas neljänä päivänä yli 3500kcal!! Missä seinä mihin voisi päätä hakata?
Plussana mainittakoon, että olen pitänyt ruokarytmin kohdillaan kuutena päivänä viime viikolla, aivan loistavaa minä! Varsinaista ahmintaa ei ole ollut koko viikkona ja syömisetkään ei näytä pahalta minään päivänä ennen iltapalaa. Siitä se sitten on luiskahtanut noina ison kcal päivinä ihan raiteiltaan. Miksi?
Välillä, kuten tänään, tuntuu taas niin tahmealta tämä meno. Olen syönyt eilen melkein 4000kcal edestä, ja pää on yhtä puuroa. En oikeastaan edes muista eilisestä yhtään mitään. Toki töissäkin oli niin kiire, että jouduin juoksujalkaa etenemään, jotta olisin saanut kaikki työt tehtyä. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, että olen väsynyt ja muistamaton tänään, mutta suurimmaksi osaksi syytän illalla syötyjä sipsejä, suklaata ja mäkkäriä. Nytkin tekee mieli syödä herkkuja, olen joutunut koko päivän taistelemaan, etten repsahda pahemmin. Kerkesin syödä aamiaisen ja lounaan ohella puolikkaan pääsiäismunan, 5 hedelmäkarkkia ja yhden 19g pääsiäissuklaapatukan. Jos tämä nyt jäisi tähän, niin en tuntisi huonoa omaatuntoa, mutta jotenkin minusta nyt vaan tuntuu siltä, että se ei jää tuohon. On niin saamaton olo. Jos reipastuisin, saisin tämän käännettyä vielä voitoksi, mutta millä tämän väsymyksen selättäisi, kun en taida päästä tänäänkään salille.
Suren jo nyt, että päivä on kohta illassa, enkä ole tehnyt yhtään mitään. Vapaapäivä menee hukkaan vaihtaessani sohvalla asennosta toiseen.
Hieman taas turhauttaa tuo herkkujen syönti viikonloppuna, ja sekin, etten päässyt salille kumpanakaan päivänä. Kun katson ruokapäiväkirjaa, huomaan, että olen onnistunut kahtena päivänä pitämään syömiset 2000kcal tietämissä, yhtenä päivänä 2500kcal joka sekin on oikein mainio, mutta taas neljänä päivänä yli 3500kcal!! Missä seinä mihin voisi päätä hakata?
Plussana mainittakoon, että olen pitänyt ruokarytmin kohdillaan kuutena päivänä viime viikolla, aivan loistavaa minä! Varsinaista ahmintaa ei ole ollut koko viikkona ja syömisetkään ei näytä pahalta minään päivänä ennen iltapalaa. Siitä se sitten on luiskahtanut noina ison kcal päivinä ihan raiteiltaan. Miksi?
Välillä, kuten tänään, tuntuu taas niin tahmealta tämä meno. Olen syönyt eilen melkein 4000kcal edestä, ja pää on yhtä puuroa. En oikeastaan edes muista eilisestä yhtään mitään. Toki töissäkin oli niin kiire, että jouduin juoksujalkaa etenemään, jotta olisin saanut kaikki työt tehtyä. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, että olen väsynyt ja muistamaton tänään, mutta suurimmaksi osaksi syytän illalla syötyjä sipsejä, suklaata ja mäkkäriä. Nytkin tekee mieli syödä herkkuja, olen joutunut koko päivän taistelemaan, etten repsahda pahemmin. Kerkesin syödä aamiaisen ja lounaan ohella puolikkaan pääsiäismunan, 5 hedelmäkarkkia ja yhden 19g pääsiäissuklaapatukan. Jos tämä nyt jäisi tähän, niin en tuntisi huonoa omaatuntoa, mutta jotenkin minusta nyt vaan tuntuu siltä, että se ei jää tuohon. On niin saamaton olo. Jos reipastuisin, saisin tämän käännettyä vielä voitoksi, mutta millä tämän väsymyksen selättäisi, kun en taida päästä tänäänkään salille.
Suren jo nyt, että päivä on kohta illassa, enkä ole tehnyt yhtään mitään. Vapaapäivä menee hukkaan vaihtaessani sohvalla asennosta toiseen.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Miltä tuntuu?
Törmäsin Nyt -litteen nettisivuille vievään linkkiin joka kertoo ylipainoisen ihmisen tuntemuksista. En jaksanut lukea asiantuntijan kommentteja kovin intensiivisesti, mutta itse Venlan osuudet haastattelusta luin. Hyvin samantapaisia ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin ylipainoisena olemisesta.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
Häpeä ja syyllisyys ovat jatkuvasti läsnä, varsinkin kun liikun muiden ihmisten joukossa. Ravintolassa huomaan sivusilmällä ihmisten Se Syö NOIN Paljon -tuijotukset, näkisittepä kuinka paljon syön kotona, ja kauppakeskukseen saavuttuani huomaan ihmisten Törkeeeen Läski -katseet. Ravintolakatse on suoraa tuijotusta, yleensä lautasen ja minun välillä poukkoilevaa, hieman epäuskoinen ilme kasvoilla, luuleeko ne, että olen porkkanaa syömällä saanut itseni tähän kuntoon?. Kauppakeskuskatse on päästä varpaisiin asti liikkuvaa tuijotusta, joka yleensä pysähtyy vatsan seudulle, katse hieman alaspäin suunnattuna. Joskus nuo vaivaannuttaa, joskus taas olen saanut kerättyä sen verran itseluottamusta, että en anna niiden häiritä. Osaan keskittää ajatukseni mahtavasti johonkin toisaalle, jolloin unohdan ne katseet ja jatkan päivääni kuin en olisi niitä huomannutkaan. Kaikkeen tottuu.
Vaateostokset ovat yhtä itkua ja hammastenkiristystä. Shoppailureissuja teen vuodessa 2-3 kertaa, ja niille ajaudun ihan vahingossa. En ikinä suunnittele lähteväni ostamaan vaatteita, koska silloin en ainakaan löydä mitään. Vihaan sulloutua hikisenä koppeihin, vaihtaa ja sovittaa, huomata vaatteen olevan liian epäsopiva. Joskus käy niin hyvä tuuri, että vaate on vain vähän epäsopiva tai jopa täysin sopiva ja istuva. Siitä tulee hyvä mieli, vaikka vituttaakin kun hiki valuu ja naama kiiltää. Joka kerta päädyn ihmettelemään suurinta osaa niistä rytkyistä, mitä vaatekaupat pitää sisällään heidän plusmallisto-osastollaan. Enkä todellakaan ole ainut, sen perusteella mitä olen nettikeskusteluja lukenut. Ne toki saattavat näyttää hyvältä XL -kokoisen päällä, ja ihanaa heille! Mutta kun se sama ohut läpinäkyvä kangas ei vaan enää toimi XXXL -ihmisen päällä, valitettavasti.
Kenkiä on myös todella vaikeaa löytää, siksi käytänkin yksinomaan miesten kenkiä, koska heidän mallistosta löytyy kenkiä, joissa on leveämpi lesti. Kuinka noloa se sitten on!
Nättejä rintaliivejä on aivan turha haaveilla löytävänsä. Normipuolelta löytyy oikeankokoinen kuppikoko, mutta ei lähellekään oikeaa ympärysmittaa. Isompien puolelta löytyy oikeankokoinen ympärysmitta, mutta en hemmetissä voi täyttää B -kupin rinnoillani DD -kuppia, en edes C kuppia, vaikka kuinka koittaisin. Sama ongelma on myös paitojen kanssa, onhan se ihan kiva, että on avara pääntie, kaksoisleukakin näyttää pienemmältä, mutta mielestäni se muuttuu vähän liian avaraksi siinä vaiheessa kun V -pääntie uppoaa rintojen alapuolelle.
Vaatesuunnittelijat hoi! Kaikki isokokoiset naiset eivät ole rintavia! Tai sitten olen ainoa maailmassa.
Olen joskus kysynyt ystäviltäni miten he minun ylipainoni näkevät, kuulema eivät sitä varsinaisesti näe. Joskus jopa innostuneena puhuvat "siis se oli ihan sairaan lihava...", vähän kuin vammaisen ihmisen seurassa puhuisi "vähän se oli vammainen...". Kun näkee ihmisen sisimmän ja on hyväksynyt toisen sellaisena kuin se on, ei mieti toisen ulkokuorta, onko ylipainoa tai jokin näkyvä vamma, ja näitä liioiteltuja sanoja tulee puheen mukana ulos. Ei ne minua haittaa, se kertoo mielestäni juurikin siitä, että he eivät todellakaan näe minua mitenkään ällöttävän ylipainoisena. Onneksi olen saanut elämääni heidänlaisia ihmisiä. Sosiaalisena ihmisenä olisin aivan rikki jos elämässäni ei olisi muutamia ystäviä. Edes kiusaajat eivät saaneet minusta nujerrettua sitä sosiaalista luonnetta pois, vaikka eräs psykologi sanoikin, että niiden kokemuksien jälkeen ei olisi ollut ihme, vaikka minusta olisi tullut syrjäytynyt. Kiusaamiset jaksoin niiden muutamien ystävien avulla, jotka pitivät minut nipinnapin pinnan yläpuolella, jotta sain välillä vedettyä keuhkoni täyteen happea. Jotka estivät minut uppoamasta liian syvälle, noustakseni sieltä enää ikinä ylös.
Ylipäänsä sairaalloisen ylipainoisena on aina vähän vaikeaa. Energia ei riitä, masentaa, ärsyttää, harmittaa. Yleisvire on siis usein matalalla. Hikoiluttaa, on jäykkyyttä, särkyjä. En ole vielä tähän mennessä löytänyt muuta positiivista tästä olemuksestani kuin sen, että talvella ei palella niin paljon kuin laihoja. Onko se sitten mielen heikkoutta vai mitä, ettei tästä tilanteesta ole ollut moneen vuoteen ulospääsyä? Toivottavasti nyt sen aika jo olisi.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Kipuilua
Torstaina PT:n kanssa tehdyn salitreenin jälkeen jalat oli hyytelöä ja seuraavana päivänä tiesi tehneensä kyykkäyksiä voimatangon kanssa, sekä syviä vatsalihasliikkeitä jumppapallon kanssa. Saliohjelma oli hyväntuntuinen, eikä siinä ollut liikkeitä mistä en olisi pitänyt. Ohjelma ei ole vielä liian vaativa, mutta kuitenkin sellainen, että joudun tekemään sen kanssa töitä. Sain myös huomata, että en ole pelkkää luuta ja läskiä, vaan löytyy minulta ihan kivasti myös lihasta, sillä sain tehdä liikkeitä aika isoilla painoilla, jotta ne tuntui edes jossain.
Torstai-iltana olkapää ilmoitteli itsestään. Vanha vaiva, joka on tullut työnteon ohessa välillä hyvinkin tutuksi. Kun rasitan käsivarsia/olkapäitä menee ilmeisesti hermot olkapäistä pinteeseen, jolloin kipu on aika sietämätöntä. Istuin sitten päivystyksessä useamman tunnin odottamassa reseptimääräystä lihasrelaksanteille. Ne mitkä minulla on ollut käytössä, eivät oikein enää tehoa pahimpaan särkyyn. Liekö punnerrukset ollut syynä tuohon kipuiluun, vai kenties liian monet toistot. Mene ja tiedä, mutta katsomme huomenna niitä käsillä tehtäviä sarjoja uudelleen, että miten voidaan välttää jatkossa tuo kipu.
Viikonloppuna oli leipomisurakkaa, sekä kivusta toipumista. Tässä oli taas oiva syy syödä mitä huvitti ja koska huvitti. Kipeänähän saa syödä, kun on niin kamalan huono mielikin, eikä leipoessa kerkeä enää ruokia laitella, joten lennosta vaan jotain suuhun. Joo, no kyllä oli eilen illalla olokin sitten sen mukainen. Odotin hartaudella tämän päivän tuloa, jotta arki taas alkaisi. Jossain vaiheessa vieroitan itseni tuosta lohtusyömisestä. Vaikkei tekisi edes mitään erikoista mieli, niin silti on vaan syötävä kun on niin kipeä olo. Miksi ihmeessä? Pitäisi vain keksiä mitä silloin tekee syömisen sijasta. Liikkua kun ei voi, jos on ihan oikeasti kipeä, elokuvaan ei välttämättä jaksa keskittyä säryn vuoksi... No ehkä lukeminen voisi olla sellainen? Tai voisihan sitä jotain napostella, miksei se siis olisi vihanneslautanen. Mutta miksi mun olisi kuitenkaan se sairastaminen yhdistettävä siihen syömiseen?
Ideoita otetaan vastaan, mitä itse teet kun olet kipeä ja kaipaat lohdutusta?
Tänään vietän vapaapäivää ja koitin aamupalaksi PT:n suosittelemaa smoothieta, johon tuli maitoa, rahkaa, banaani ja Herbalifen suklaanmakuista proteiinijauhetta. Olen syönyt tuota Herban suklaanmakuista jauhetta joitain vuosia sitten, ja täytyy kyllä sanoa, että maku on muuttunut parempaan suuntaan, ei ollut enää yhtään niin jauhoinen kuin silloin aikoinaan. Siltikin minulla meni sen puolen litran juoman juomiseen puoli tuntia aikaa. Ei siis mitenkään kovin nopea aamupala, vaikka se nimenomaan oli tarkoitettu sellaiseksi. Taidan jatkossa käyttää joko PROfeelin tai skyrin rahkoja, ne uppoaa paremmin klo 5 aikaan aamulla. Tosin smoothie piti selkeästi pidempään nälän loitolla, kuin nuo rahkat.
Olen muutenkin jaksanut olla ahkerana, tein heti aamusta kaksi ruokaa valmiiksi ja sain väsättyä salaatinkin lounaalle. Kivaa, että jääkaapista löytyy valmista omatekemää ruokaa. Tänään täytyy käydä vielä kaupassa ja ostaa loppuviikollekin ruoka-ainekset. Vettäkin olen kerennyt jo hörppiä 1,5 litran edestä ja kohta menen välipalalle.
Ihanan normaalia!
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Personal Trainer Part 2
Tänään oli se odotettu, ensimmäinen oikea, tapaaminen PT:n kanssa. Käytimme reilun tunnin käyden läpi pitämääni ruokapäiväkirjaa. Kuten kerrottua, sieltä löytyi niitä 3000 kcal päiviä, ja se yksi totaaliahmintapäivä jolloin upposi vaikka ja mitä kurkusta alas, saldoa reilusti yli 5000 kcal!! Tässä vaiheessa PT kysäisi, että "mitä tässä oikein tapahtui?", jolloin minulla ei enää pitänyt pokka. Oli se sen verran koomista kaikessa hirveydessään. Siinä sitten hekotuksen lomassa yritin selittää, miten kaikki kävi, eipä siinä tosin ollut paljon kertomista kun kaikki vaan hävisi niin nopeasti nenäni alta, että mieskin ihmetteli, että enkö tosiaan jättänyt sille kun murut pohjille?
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.
Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.
Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.
Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.
Aika vapauttava kokemus vetäistä tuollaiset puolihepulit suhteellisen vakavasta asiasta, vieläkin hymyilyttää. Varsinkin PT:n reaktio oli helpottava, sillä hänkin rupesi nauramaan, eikä vain tuijottanut vakavana vieressä. Jäi vahvasti sellainen olo, että tämä ei oikeasti ole mitään tiukkapipoista menoa, ja siitä huolimatta voin saada hyviä tuloksia aikaan, ja että tässä mennään minun sairauteni ehdoilla, ei uhmata sitä, vaan annetaan sille aikaa parantuakseen. Paljon on korjattavaa, mutta paljon oli myös välineitä miten lähteä tilannetta korjaamaan.
Tällä hetkellä tärkeintä minulle olisi saada aamun-päivän ruokailut kuntoon, joka saattaa omalta osaltaan vaikuttaa illan syöminkeihin. Eli kun nousen aamuvuoroon ennen viittä, laiskuuttani torkutan niin pitkään, että en kerkeä ikinä syödä aamupalaa kotona, vaan syön sen vasta 8-10 välillä töissä. En myöskään syö juuri koskaan välipalaa ennen töistä pääsyä, usein skippaan viimeisen tauon. Tämä taas vaikuttaa siihen, että kun pääsen ruokaravintoloiden äärelle, tekee mieleni mennä syömään jotain nopeaa ja herkullista. En jaksa odottaa kotiinpääsyä ja vielä ruuantekoa jne. Nämä ongelmat tulevat esiin nimenomaan aamuvuoroissa, ja ehkäistäkseni nuo ongelmat syön herätessäni kotona pienen ja nopean aamupalan, töissä 8 aikaan normiaamupalan, normaalisti lounas ja yhden aikaan välipala, jonka turvin jaksan kotiin asti.
Eli ensimmäiset tavoitteeni: oppia syömään pika-aamiainen ja välipala.
Tänään piti tehdä myös se kehonkoostumusmittaus. Yllättäen (?) kätken sisääni niin paljon rasvaa, että se kone ei todellakaan osannut mitata niin isoa määrää. Varmaan meni täysishokkiin astuessani jalansijoille. Otettiin sitten perinteisen mittanauhan avulla mitat, joita nyt en tietenkään enää muista. Teen jonkin näköisen seurantataulukon tämän tai ensiviikon aikana, kunhan ensin päätän minkälainen olisi fiksuin.
Luottavaisin mielin, ja hymyssä suin siis eteenpäin.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Ruokapäiväkirja
Olen pitänyt keskiviikosta asti ruokapäiväkirjaa PT:n pyynnöstä. Päivittäiset kalorimäärät pyörii siellä 3000kcal kieppeillä *°@^*#"&%!!. Salilla olen kuluttanut sykemittarin mukaan 1000kcal:n molemmin puolin per käynti. Toissaviikolla kävin liikkumassa viitenä päivänä, viime viikolla kävin neljänä päivänä, joten olen ihan mukavasti päässyt käymään ja saanut aikaa järjestymään. Aiemminhan suurinpana syynä liikkumattomuuteen oli ajanpuute, mukamas.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
Olen saanut kotona hienosti kannustusta liikunnan aloittamiseen, miehen pitäessä kotia pystyssä siivouksineen ja ruuanlaittoineen, keskittyminen liikuntarytmin kohdalleen saamiseen on ollut huippuhyvä. Nyt pitäisi pikkuhiljaa pystyä jakamaan huomiota myös kotiasioihin, jotta miehen taakka ei kävisi suhteettoman rankaksi. Me ollaan molemmat enemmän laiskotteluun taipuvaisia, joten välillä on oikein kiskaistava itsensä tekemään kotitöitä, sillä kumpikin kuitenkin inhoaa sotkuista kotia.
Vielä tämä liikunta yksistään ei ole tuonut mitään erikoisen isoa energialatausta, uskon sen johtuvan siitä, että ruokapuolella syön oikeastaan yksinomaan pelkästään rasvoja ja hiilihydraatteja. Ne väsyttää, saa olon nuhjuiseksi ja turvonneeksi. Myöskin olen miettinyt tämänhetkistä masennuslääkitystäni, luulen sen tekevän usein päänsärkyä ja pahaa oloa. Mieleni tekisi lopettaa se, mutta en taida ihan vielä uskaltaa. Ehkä sitten kun olen saanut useamman kuukauden ruuat ja liikunnat menemään suht ok. Toisaalta voisin koittaa vaihtaa toiseen merkkiin, mutta näissäkin on jo niin valtavat vieroitusoireet, että en haluaisi kokea sen kaltaisia uudelleen seuraavien lääkkeiden mukana.
En millään malttaisi odottaa keskiviikkoon, jolloin tapaan PT:ni. Jotenkin kaipaan olevani jollekin perheen ulkopuoliselle tilivelvollinen syömisistäni ja liikkumisistani. Toivoisin pientä herättelyä ja varsinkin ruokavalion karsimista. Sovimme, etten aloita ruokien kanssa liian tiukasti, vaan ottaen huomioon ahmintaan taipuvaisen luonteeni. Tämän vuoksi saan alkuun pitää ainakin jonkin verran herkkuja ruokavaliossa, nähtäväksi jää missä määrin.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Tänään
Levy Fazerin keltaista, puolitoista litraa kokista, melkein pussillinen sipsiä, kourallisia pistaasi-, ja hunajapaahdettuja pähkinöitä, pari kourallista Polly -karkkeja, pussillinen paahtoleipää, puoli pakettia metwurstia, ruokalusikallisia oivariinia, 2/3 paprikaa, kolmasosa punajuurisalaattia, kanafile, pari kauhallista riisiä, kauhallisia kastiketta, 4 näkkileipää, monta kuppia maitoa, teetä ja mehua, valmisruoka nuudelia ja kanaa, salmiakkia, 2 Fazerin marjapiirakkaa...
Oksettaa, mahaan sattuu, halkean. Turtumus, väsymys, tyytymättömyys. Särky, pahoinvointi. Ärsytys, ilottomuus. Painajaisia.Tahtoisin paeta itseäni, pidemmälle kuin pääsen. Epäreilua, että joudun taistelemaan ollakseni edes puoliksi olemassa. Huono äiti, huono vaimo. Olen olemassa, en läsnä.
Yritän, kovasti.
Epäonnistun, toistuvasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)